painonhallintasyömisen psykologia
Sanaparin "motivoiva startti" harvemmin kuulee missään sellaisessa yhteydessä, jossa siitä osaisi olla tyytyväinen. Toki on mukavaa jos elämäntapamuutoksen alussa saadaan hyviä kokemuksia, jotka vahvistavat tehtyä työtä ja kannustavat jatkoonkin, mutta silti tuo sanapari liki aina liittyy siihen että joku tekee jotain liian rankasti, liian nopeasti, liian vähän kehoaan kuunnellen ja kaiken kaikkiaan ..hmm.. ei järkevästi. Tunne on aina tärkeä ja ottaa helposti niskalenkin järjestä, mutta jos tunne vie pöpelikköön niin se pitää oppia ohittamaan.
Motivoivan startin käsite tuntuu aika paljon latautuneen nimenomaan laihdutuksen alkuvaiheeseen, jossa motivoiva startilla tarkoitetaan että heti alussa laihdutaan riittävästi - mielellään paljon. Systeeminä on usein paasto, pussikeitot tai muuten vaan vähäinen syöminen laihdutuksen alkuvaiheessa. Pikainen google-haku vahvistaa asian sillä 4:n ensimmäinen osuman joukossa 3 liittyy nopeaan laihdutusalkuun. Mutta kyllä ilmiöön törmää muuallakin elintapamuutoksissa liikunnan aloittamisesta terveyshakuiseen syömiseen - käytän jatkossa kuitenkin lähinnä laihdutusesimerkkiä, koska se on useimmille tunnetuin ja samalla yleisin esimerkki. Juju on kuitenkin aina sama - lähdetään lujaa liikkeelle niin, että jo alussa saadaan tuntuvia vaikutuksia ja tuloksia.
Mikä siinä mättää?
Ei voi kiistää, etteikö laihduttajaa aidosti innosta kun paino laskee ensimmäisen viikon aikana 1,5 kg. On ymmärrettävää, että henkilö haluaa heti alkuun selvää tulosta saadakseen fiiliksen että sitä työtä kannattaa jatkossakin tehdä. Ja silti se on usein auttamattoman lyhytnäköistä toimintaa, jossa annetaan lyhytaikaisen tunteen haudata alleen kaikki taustalla olevat järkisyyt. Paitsi että tietoa ei ehkä ole tai tunne voittaa tiedon, niin on tässä varmaan kyse muutakin - järkisyyt jos mitkä kuulostaa tylsältä, suorastaan sellaisilta jota vastaan haluaa näyttää närhen munat. Niin tai näin, niin motivoiva startti on edelleen vahva osa elämäntapamuutosta - ja etenkin laihdutusta.
Ongelma tulee siinä, että se miten motivoiva startti toteutetaan virittää samalla kehon tilaan, jossa jatkossa on hyvin vaikea onnistua. Kun joku aloittaa laihduttamisen tiukalla motivoivalla startilla, niin se tarkoittaa samalla kehon nälkämittarien virittymistä kaakkoon, fyysisten voimavarojen hupenemista ja monenlaisia ylikierroksia kehossa, jotka jäävät odottamaan kostoiskuaan. Ja kyllähän se useimmilla niitä henkisiäkin voimavaroja pahanlaisesti syö siellä tsemppaamisen pinnan alla - mutta tässä yksilöllinen hajonta on niin suurta, etten tästä numeroa halua tehdä. Motivoivia startteja ei myöskään toteuteta millään lupsakan rauhallisella otteella ja kivaa ei ole.
Eli laihdutuksen tapauksessa niillä motivoivilla alkuviikoilla on melkeinpä varmistettu, että jossain vaiheessa ei voida hyvin tai väsytään, syömiskohtaukset iskevät kulman takaa, liikkuminen on puurtamista ja kroppa sekä mieli laittavat hanttiin elämäntapamuutokselle kaikin tavoin. Sitten voidaan taas päivitellä miten hankalaa ja haastellista se laihduttaminen on. Tai jokin muu elämäntapamuutos.
Case: motivoiva startti maratonilla
Laihdutuksen tapauksessa tätä motivoivan startin haitallisuutta ei puheidenkaan jälkeen aina nähdä. Mutta aika monelle se hahmottuu vähän paremmin analogialla, joita olen kokeillut monenlaisia ja monella tasolla todennut maratonjuoksun parhaimmaksi. Eli pysyvä laihdutus on kuin maratonjuoksu: siinä pitää olla pohjat kunnossa (vs. stressinhallinta ja voimavarojen huomioiminen), sen opettelu kestää ja niin pitkällä matkalla on opeteltava lukemaan kehoa miten se jaksaa niin pitkän reissun että jaksetaan maaliin asti.
Ja nyt - mieti motivoivaa starttaajaa: hän on Helsinki City Maratonilla tunkenut lähtijöiden eturiviin ja starttaa piikkarit jalassa lähtötelineistä. Kun lähtölaukaus pamahtaa hän kiihdyttää täyteen vauhtiin ja huomaa ilokseen muiden jäävän taakse. Täysiä vedetään yhä ja ero muihin vain kasvaa. Hitto, miten voittaja fiilis! Kunnes siinä parin sadan metrin jälkeen alkaa vähän hapottamaan jaloissa ja... maali jää näkemäti tällä taktiikalla. Tuntuuhan se varmaan hetken hyvältä, mutta vielä paremmalta se tuntuu niistä juoksijoista jotka pääsee sen maratonin maaliin. Tätä on motivoiva startti laihdutuksessa.
"Mä tarvin motivoivan startin.."
Tässä vaiheessa moni lukija alkaakin jo näkemään, että oikeastaan motivoiva startti ei ole oma yksittäinen ongelmansa vaan vain ilmentymä jostain isommasta väärinkäsityksestä elämäntapamuutoksessa. Motivoiva startti on osa ajattelumallia, jossa tulosten saaminen perustuu siihen että itsekurilla ja tahdonvoimalla vaan yritetään puskea se kroppa väkisin kuosiin ja toimimaan. Sen sijaan, että opeteltaisiin miten saadaan se kroppa toimimaan niin, että saadaan se tuloskin sitten joskus. Tai joku muu väkisin väännetty analogia, siitä että rauhallisemmin ja kehoa kuunnellen saadaan parempia tuloksia.
Aika usein näen/kuulen motivoivan startin yhteydessä henkilön toteavan "mä TARVIIN tän motivoivan startin, jotta mä jaksan...". Ja vastaus on "EI, sä tarviit ihan uudenlaisen ajattelumallin!". En nyt tarkoita, että motivoivaa starttia toteuttaville pitäisi naureskella - mutta samalla ei yhtään haittaisi jos ilmiöön suhtauduttaisiin vähän kuin ne muut maratonjuoksijat suhtautuisivat tähän analogiaan juoksusankariin. Aika vähän siellä lähtöviivalla olisi varmaan niitä ymmärtäjiä, jotka toteaisivat että "joo, jokainen nyt vaan löytää oman tapansa onnistua. Ehkä toi on ton."
Motivoivan startin käsite tuntuu aika paljon latautuneen nimenomaan laihdutuksen alkuvaiheeseen, jossa motivoiva startilla tarkoitetaan että heti alussa laihdutaan riittävästi - mielellään paljon. Systeeminä on usein paasto, pussikeitot tai muuten vaan vähäinen syöminen laihdutuksen alkuvaiheessa. Pikainen google-haku vahvistaa asian sillä 4:n ensimmäinen osuman joukossa 3 liittyy nopeaan laihdutusalkuun. Mutta kyllä ilmiöön törmää muuallakin elintapamuutoksissa liikunnan aloittamisesta terveyshakuiseen syömiseen - käytän jatkossa kuitenkin lähinnä laihdutusesimerkkiä, koska se on useimmille tunnetuin ja samalla yleisin esimerkki. Juju on kuitenkin aina sama - lähdetään lujaa liikkeelle niin, että jo alussa saadaan tuntuvia vaikutuksia ja tuloksia.
Mikä siinä mättää?
Ei voi kiistää, etteikö laihduttajaa aidosti innosta kun paino laskee ensimmäisen viikon aikana 1,5 kg. On ymmärrettävää, että henkilö haluaa heti alkuun selvää tulosta saadakseen fiiliksen että sitä työtä kannattaa jatkossakin tehdä. Ja silti se on usein auttamattoman lyhytnäköistä toimintaa, jossa annetaan lyhytaikaisen tunteen haudata alleen kaikki taustalla olevat järkisyyt. Paitsi että tietoa ei ehkä ole tai tunne voittaa tiedon, niin on tässä varmaan kyse muutakin - järkisyyt jos mitkä kuulostaa tylsältä, suorastaan sellaisilta jota vastaan haluaa näyttää närhen munat. Niin tai näin, niin motivoiva startti on edelleen vahva osa elämäntapamuutosta - ja etenkin laihdutusta.
Ongelma tulee siinä, että se miten motivoiva startti toteutetaan virittää samalla kehon tilaan, jossa jatkossa on hyvin vaikea onnistua. Kun joku aloittaa laihduttamisen tiukalla motivoivalla startilla, niin se tarkoittaa samalla kehon nälkämittarien virittymistä kaakkoon, fyysisten voimavarojen hupenemista ja monenlaisia ylikierroksia kehossa, jotka jäävät odottamaan kostoiskuaan. Ja kyllähän se useimmilla niitä henkisiäkin voimavaroja pahanlaisesti syö siellä tsemppaamisen pinnan alla - mutta tässä yksilöllinen hajonta on niin suurta, etten tästä numeroa halua tehdä. Motivoivia startteja ei myöskään toteuteta millään lupsakan rauhallisella otteella ja kivaa ei ole.
Eli laihdutuksen tapauksessa niillä motivoivilla alkuviikoilla on melkeinpä varmistettu, että jossain vaiheessa ei voida hyvin tai väsytään, syömiskohtaukset iskevät kulman takaa, liikkuminen on puurtamista ja kroppa sekä mieli laittavat hanttiin elämäntapamuutokselle kaikin tavoin. Sitten voidaan taas päivitellä miten hankalaa ja haastellista se laihduttaminen on. Tai jokin muu elämäntapamuutos.
Case: motivoiva startti maratonilla
Laihdutuksen tapauksessa tätä motivoivan startin haitallisuutta ei puheidenkaan jälkeen aina nähdä. Mutta aika monelle se hahmottuu vähän paremmin analogialla, joita olen kokeillut monenlaisia ja monella tasolla todennut maratonjuoksun parhaimmaksi. Eli pysyvä laihdutus on kuin maratonjuoksu: siinä pitää olla pohjat kunnossa (vs. stressinhallinta ja voimavarojen huomioiminen), sen opettelu kestää ja niin pitkällä matkalla on opeteltava lukemaan kehoa miten se jaksaa niin pitkän reissun että jaksetaan maaliin asti.
Ja nyt - mieti motivoivaa starttaajaa: hän on Helsinki City Maratonilla tunkenut lähtijöiden eturiviin ja starttaa piikkarit jalassa lähtötelineistä. Kun lähtölaukaus pamahtaa hän kiihdyttää täyteen vauhtiin ja huomaa ilokseen muiden jäävän taakse. Täysiä vedetään yhä ja ero muihin vain kasvaa. Hitto, miten voittaja fiilis! Kunnes siinä parin sadan metrin jälkeen alkaa vähän hapottamaan jaloissa ja... maali jää näkemäti tällä taktiikalla. Tuntuuhan se varmaan hetken hyvältä, mutta vielä paremmalta se tuntuu niistä juoksijoista jotka pääsee sen maratonin maaliin. Tätä on motivoiva startti laihdutuksessa.
"Mä tarvin motivoivan startin.."
Tässä vaiheessa moni lukija alkaakin jo näkemään, että oikeastaan motivoiva startti ei ole oma yksittäinen ongelmansa vaan vain ilmentymä jostain isommasta väärinkäsityksestä elämäntapamuutoksessa. Motivoiva startti on osa ajattelumallia, jossa tulosten saaminen perustuu siihen että itsekurilla ja tahdonvoimalla vaan yritetään puskea se kroppa väkisin kuosiin ja toimimaan. Sen sijaan, että opeteltaisiin miten saadaan se kroppa toimimaan niin, että saadaan se tuloskin sitten joskus. Tai joku muu väkisin väännetty analogia, siitä että rauhallisemmin ja kehoa kuunnellen saadaan parempia tuloksia.
Aika usein näen/kuulen motivoivan startin yhteydessä henkilön toteavan "mä TARVIIN tän motivoivan startin, jotta mä jaksan...". Ja vastaus on "EI, sä tarviit ihan uudenlaisen ajattelumallin!". En nyt tarkoita, että motivoivaa starttia toteuttaville pitäisi naureskella - mutta samalla ei yhtään haittaisi jos ilmiöön suhtauduttaisiin vähän kuin ne muut maratonjuoksijat suhtautuisivat tähän analogiaan juoksusankariin. Aika vähän siellä lähtöviivalla olisi varmaan niitä ymmärtäjiä, jotka toteaisivat että "joo, jokainen nyt vaan löytää oman tapansa onnistua. Ehkä toi on ton."