anoreksiamediasyömishäiriö
En tiedä mistä Helsingin Sanomat on ottanut kimmokkeen, mutta he ovat tehneet viikon sisään kolme isompaa juttua syömishäiriöistä. Eilinen "Emme voi auttaa sinua täällä" kertoo hoidon saamisen problematiikasta yksilötasolla aika samaan tapaa kuin viime maanantain "Anoreksian hoito Suomessa huonoa". Ja hyvä että kirjoittavat, sillä itse Syömishäiriökeskuksessa työskentelevänä ei voi kuin todeta, että hoitoa on vaikea saada ylipäätään ja hyvää hoitoa on tarjolla vain harvoille. Ja kun sairastavissa on kyseessä pääosin nuoremman puoleisia ihmisiä ja tietää miten hoitamaton syömishäiriö oireilee vuosikausia ja -kymmeniä, niin kyllä se hoitomahdollisuuksien puute aika usein arjessa riipaisee.
Syömishäiriöiden hoito tosiaan on retuperällä
Kuten Hesarin jutussa todetaan niin pääkaupunkiseudulla asuvilla on vielä suht siedettävä tilanne hoidossa. Täällä on HUS:n Syömishäiriöklinikka ja yksityinen Syömishäiriökeskus, joilla molemmilla on tarjolla moniammatillista (terapia, psykiatri, ravitsemusterapia, fysioterapia jne..) avo- ja osastohoitoa ja henkilökunta on varsin kokenutta (=osaavaa). Ei HUS:kaan saa hoidettua kuin priorisoitua osaa syömishäiriöistä eli nuorempia ja enimmäkseen pahasti oireilevia anoreksiaa ja bulimiaa. Monta vaikeaa tapausta jää varmasti ilman hyvää julkista hoitoa puhumattakaan "lievemmistä" syömishäiriöistä, jotka nekin pitäisi hoitaa vaikka moni oireileva pohtiikin onko "tarpeeksi" sairas hakemaan hoitoa (vastaus: hoitoa kannattaa hakea jos sitä vähänkään tuntuu tarvitsevan). Ja paradoksaalisesti kaikkein komplisoiduimmat - esim. syömishäiriön lisäksi on persoonallisuushäiriä- sairastavat jäävät helposti myös HUS:ssa hoitamatta (ks. "Emme voi auttaa sinua täällä"), koska heidän onnistumisennusteensa lyhyeksi suunnitellun hoidon aikana arvioidaan pieneksi. Mutta pääkaupunkiseudulla jäljelle jää sentään edes mahdollisuus hyvään yksityiseen hoitoon, jos tulot tai tuet riittää. Mutta eihän se ihan reilua ole, että rahalla saa viimeistään hoitoa ja ilman rahaa jää usein ilman hoitoa.
Muualla Suomessa tilanne paljon hankalampi. Länsirannikolla Turussa, Pietarsaaressa ja Kokkolassa on kaiketi parempia hoitokeskittymiä ja Tampereellakin kehitteillä, mutta tuskin liikaa yleistän jos totean että pääosassa Suomea ei ole saatavilla hyvää kokonaisvaltaista syömishäiriöiden hoitoa. Syömishäiriöitä hoidetaan pääosin julkisella puolella psykiatrisissa yksiköissä, joissa syömishäiriöiden erityisosaaminen vaihtelee. Yksityiseltä puolelta taas löytyy mainioita yksittäisiä terapeutteja, psykologeja, lääkäreitä, vertaistukea, ravitsemusterapeutteja, fysioterapeutteja, personal trainereita varmasti on ja hekin voivat auttaa - mutta moniammatillinen ja syömishäiriöihin erikoistunut hoito loistaa poissaolollaan.
Paitsi, ettei hoitoon ole tekijöitä, ei siihen tunnu olevan resurssejakaan. Avopuolella turhan usein törmää surkeisiin esimerkkeihin - ei ole ihan harvinaista esimerkiksi, että nuoren syömishäiriön hoito koostuu viikoittaisesta punnituksesta kouluterveydenhoitajalla. En oikein tiedä, että pitäisikö sanoa että sellaisesta hoidosta ei kannata vai nimenomaan kannattaa odottaa hirveitä tuloksia. Syömishäiriöiden hoitojaksot osastoilla puolestaan ovat lyhyitä, jotta jonot hoitoon pysyvät lyhyinä ja kaikki näyttäisi rullaavan tyylikkäästi. Julkisella puolella anoreksian tyypillinen hoito on painonnostoa ja kun paino on normalisoitunut tai lähellä sitä odottaa passitus kotiin - tämä on resurssikysymys, koska tiedollisesti kukaan ei voi luulla syömishäiriön paranevan lyhyessä ajassa. Vaikka hoitotiimi on varmasti motivoitunut ja yrittäisi miten parhaansa, niin jos asiakas lähtee kotiin parin kuukauden jälkeen ilman tiivistä jatkoseurantaa, niin ei siinä mikään syömishäiriö ole parantunut - paino laskee uudestaan tai anoreksia kääntyy ahmimishäiriöksi ja paino nousee. Turhan usein syömishäiriöiden hoito jääkin painon ja fyysisen terveyden normalisointiin, mutta minun näkökulmastani silloin ollaan ehkä hoidon puolivälissä. Seuraava puolisko käytetään normaalin syömisen, liikkumisen ja kaikenlaisen ajatusmaailman hiomiseen. Syömishäiriö on hoidettu sitten kun käsillä on asiakas, joka uskaltaa syödä aika nälän mukaan ja hyvällä omallatunnolla kaikenlaisia ruokia - niin kauan kuin näin ei ole niin mitään ei ole vielä hoidettu.
Mutta se siitä. Lisää vaan juttuja ja äläkkää hoidon huonoudesta. Mediapaineella nämäkin resurssit osin ratkaistaan.
Syömishäiriöt mediassa vs. muu syöminen mediassa.
Toissa sunnuntaina puolestaan oli hieno ja koskettava juttu "Tyttäreni syö taas" anoreksiaan sairastamisen tuskasta itselle ja läheisille.
Sitä lukiessa tuli mieleen, että anoreksian kohdalla mediassa olevat jutut ovat valtaosin minusta erittäin tyylikkäitä, asiasisällöltään hyviä ja kaikenkaikkiaan tunnelmaltaan ja ajatusmaailmaltaan terveitä. Syy on tietysti pitkälti siinä, että anoreksiaa pidetään yleisesti asiana, jolla ei haluta leikitellä ja voisin kuvitella että juttua tehdessä ollaan varsin herkällä sormella liikkeellä. Kuten pitääkin - anoreksia ei ole viihdettä.
Sitä vain toivoisi, että edes hitunen samanlaista arvokkuutta ja laatua olisi syömiseen ja painonhallintaan liittyvissä jutuissa yleensäkin, niin media osaltaan olisi ehkäisemässä syömishäiriöitä eikä luomassa niitä. Mutta jos lukemattomissa muissa mediajutuissa kerrotaan TOP 10 -lihottavaa ja laihduttavaa ruokaa, jutellaan leivän lihottavuudesta, karkkilakoista, pahoista rasvoista ja ihastellaan kuinka taas laihduttiin 15 kg 3 kk:ssa - ylipäätään tavoilla joissa tehdään syömisestä hankalampaa kuin se on kannustetaan kieltäytyvään ajattelumalliin ja ei suhteuteta asioita. On varmasti utopia toivoa parannusta koko medialta, mutta jokainen toimittaja, jokainen lehti ja jokainen mediakanava, joka ottaa asiakseen tehdäkseen parhaansa että heidän viestinsä lukijoille ei ole haitallista saa minulta lämpimän ajatuksen. Ja tarvittaessa haastattelunkin, sillä oma boikottilistani on tässä vuosien varrella hitaasti kasvanut surkealaatuisen mediauutisoinnin vuoksi.
Eikä se juttujen tason nosto syömisessä ja laihduttamisessa mitään ihmeitä vaatisi. Vähän samaan tapaan kuin anoreksiassa otettaisiin linja, että tässä on asia josta halutaan kertoa mutta tällä ei aleta leikkimäänkään. Eli esimerkiksi näin:
- ei väkisin tehdä juttua ja yritetä väkisin löytää taas jotain uutta kierrettä juttuun, koska tässäkin numerossa pitää olla jotain juttua laihduttamisesta
- ei tehdä juttuja, joiden ydinviesti liittyy syömisen kieltämiseen, varomiseen tai rajoittamiseen vaan aina taustalla olisi tavoite syödä hyvin ja monipuolisesti
- syömisen sosiaalisuus, nautittavuus ja joustavuus olisi arvona terveyden ja painonhallinnan edellä
- ei tasapuolisuuden nimissä tarvitse antaa ääntä niille, joiden toiminnan pohjana ei ole tavoite monipuoliseen ja vapautuneeseen syömiseen - ei sitä anneta anoreksiaartikkeleissa proanalle eikä sitä tarvitse laihdutuksessa antaa yksipuolisesti ja liian vähän syöville.
Jos joku ajattelee, että anoreksia ja painonhallintahan ovat ihan eri asioita eikä niitä voi verrata, niin vastaukseni on "HALOO!!!". Ne ovat ihan saman asian eri kääntöpuolia ja tämän allekirjoittaa varmasti jokainen joka molempien asiakkaiden kanssa töitä tekee. Se mikä on ongelmallista anoreksiassa, on ongelmallista laihduttajalle.
Ja jos joku nyt luulee etteihän noilla kriteereillä mitään juttuja voi tehdä saatika kaupallista tuotetta niin olisin eri mieltä. Hyvä Terveys on esimerkki terveyslehdestä, joka ei ole taipunut hölmöilyyn jutuissaan ja jopa täysin painonhallintaan keskittynyt KG-lehti on onnistunut jo useamman vuoden säilyttämään ehkä yllättävänkin hyvän tason jutuissaan ottaen huomioon, että niin paljon pitäisi samasta teemasta pyörittää asiaa. Voisi kuvitella nämä lehdet ovat oikeasti auttaneet ihmisiä sen sijaan, että ne olisivat vain "kivaa luettavaa".
_________________________________________________________________________________
PS. Syömishäiriöliitto on aina hyvä ensikohde mahdollisille aihepiirin kyselyille.
PPS. Kiitokset Pia Charpentierille, joka syömishäiriöiden hoidon tilannetta paremmin tuntevana ehti antaa pari kommenttia ja nopealla aikataululla vilkaista, ettei mitään hirveän epäreilua tulisi todettua.
Syömishäiriöiden hoito tosiaan on retuperällä
Kuten Hesarin jutussa todetaan niin pääkaupunkiseudulla asuvilla on vielä suht siedettävä tilanne hoidossa. Täällä on HUS:n Syömishäiriöklinikka ja yksityinen Syömishäiriökeskus, joilla molemmilla on tarjolla moniammatillista (terapia, psykiatri, ravitsemusterapia, fysioterapia jne..) avo- ja osastohoitoa ja henkilökunta on varsin kokenutta (=osaavaa). Ei HUS:kaan saa hoidettua kuin priorisoitua osaa syömishäiriöistä eli nuorempia ja enimmäkseen pahasti oireilevia anoreksiaa ja bulimiaa. Monta vaikeaa tapausta jää varmasti ilman hyvää julkista hoitoa puhumattakaan "lievemmistä" syömishäiriöistä, jotka nekin pitäisi hoitaa vaikka moni oireileva pohtiikin onko "tarpeeksi" sairas hakemaan hoitoa (vastaus: hoitoa kannattaa hakea jos sitä vähänkään tuntuu tarvitsevan). Ja paradoksaalisesti kaikkein komplisoiduimmat - esim. syömishäiriön lisäksi on persoonallisuushäiriä- sairastavat jäävät helposti myös HUS:ssa hoitamatta (ks. "Emme voi auttaa sinua täällä"), koska heidän onnistumisennusteensa lyhyeksi suunnitellun hoidon aikana arvioidaan pieneksi. Mutta pääkaupunkiseudulla jäljelle jää sentään edes mahdollisuus hyvään yksityiseen hoitoon, jos tulot tai tuet riittää. Mutta eihän se ihan reilua ole, että rahalla saa viimeistään hoitoa ja ilman rahaa jää usein ilman hoitoa.
Muualla Suomessa tilanne paljon hankalampi. Länsirannikolla Turussa, Pietarsaaressa ja Kokkolassa on kaiketi parempia hoitokeskittymiä ja Tampereellakin kehitteillä, mutta tuskin liikaa yleistän jos totean että pääosassa Suomea ei ole saatavilla hyvää kokonaisvaltaista syömishäiriöiden hoitoa. Syömishäiriöitä hoidetaan pääosin julkisella puolella psykiatrisissa yksiköissä, joissa syömishäiriöiden erityisosaaminen vaihtelee. Yksityiseltä puolelta taas löytyy mainioita yksittäisiä terapeutteja, psykologeja, lääkäreitä, vertaistukea, ravitsemusterapeutteja, fysioterapeutteja, personal trainereita varmasti on ja hekin voivat auttaa - mutta moniammatillinen ja syömishäiriöihin erikoistunut hoito loistaa poissaolollaan.
Paitsi, ettei hoitoon ole tekijöitä, ei siihen tunnu olevan resurssejakaan. Avopuolella turhan usein törmää surkeisiin esimerkkeihin - ei ole ihan harvinaista esimerkiksi, että nuoren syömishäiriön hoito koostuu viikoittaisesta punnituksesta kouluterveydenhoitajalla. En oikein tiedä, että pitäisikö sanoa että sellaisesta hoidosta ei kannata vai nimenomaan kannattaa odottaa hirveitä tuloksia. Syömishäiriöiden hoitojaksot osastoilla puolestaan ovat lyhyitä, jotta jonot hoitoon pysyvät lyhyinä ja kaikki näyttäisi rullaavan tyylikkäästi. Julkisella puolella anoreksian tyypillinen hoito on painonnostoa ja kun paino on normalisoitunut tai lähellä sitä odottaa passitus kotiin - tämä on resurssikysymys, koska tiedollisesti kukaan ei voi luulla syömishäiriön paranevan lyhyessä ajassa. Vaikka hoitotiimi on varmasti motivoitunut ja yrittäisi miten parhaansa, niin jos asiakas lähtee kotiin parin kuukauden jälkeen ilman tiivistä jatkoseurantaa, niin ei siinä mikään syömishäiriö ole parantunut - paino laskee uudestaan tai anoreksia kääntyy ahmimishäiriöksi ja paino nousee. Turhan usein syömishäiriöiden hoito jääkin painon ja fyysisen terveyden normalisointiin, mutta minun näkökulmastani silloin ollaan ehkä hoidon puolivälissä. Seuraava puolisko käytetään normaalin syömisen, liikkumisen ja kaikenlaisen ajatusmaailman hiomiseen. Syömishäiriö on hoidettu sitten kun käsillä on asiakas, joka uskaltaa syödä aika nälän mukaan ja hyvällä omallatunnolla kaikenlaisia ruokia - niin kauan kuin näin ei ole niin mitään ei ole vielä hoidettu.
Mutta se siitä. Lisää vaan juttuja ja äläkkää hoidon huonoudesta. Mediapaineella nämäkin resurssit osin ratkaistaan.
Syömishäiriöt mediassa vs. muu syöminen mediassa.
Toissa sunnuntaina puolestaan oli hieno ja koskettava juttu "Tyttäreni syö taas" anoreksiaan sairastamisen tuskasta itselle ja läheisille.
Sitä lukiessa tuli mieleen, että anoreksian kohdalla mediassa olevat jutut ovat valtaosin minusta erittäin tyylikkäitä, asiasisällöltään hyviä ja kaikenkaikkiaan tunnelmaltaan ja ajatusmaailmaltaan terveitä. Syy on tietysti pitkälti siinä, että anoreksiaa pidetään yleisesti asiana, jolla ei haluta leikitellä ja voisin kuvitella että juttua tehdessä ollaan varsin herkällä sormella liikkeellä. Kuten pitääkin - anoreksia ei ole viihdettä.
Sitä vain toivoisi, että edes hitunen samanlaista arvokkuutta ja laatua olisi syömiseen ja painonhallintaan liittyvissä jutuissa yleensäkin, niin media osaltaan olisi ehkäisemässä syömishäiriöitä eikä luomassa niitä. Mutta jos lukemattomissa muissa mediajutuissa kerrotaan TOP 10 -lihottavaa ja laihduttavaa ruokaa, jutellaan leivän lihottavuudesta, karkkilakoista, pahoista rasvoista ja ihastellaan kuinka taas laihduttiin 15 kg 3 kk:ssa - ylipäätään tavoilla joissa tehdään syömisestä hankalampaa kuin se on kannustetaan kieltäytyvään ajattelumalliin ja ei suhteuteta asioita. On varmasti utopia toivoa parannusta koko medialta, mutta jokainen toimittaja, jokainen lehti ja jokainen mediakanava, joka ottaa asiakseen tehdäkseen parhaansa että heidän viestinsä lukijoille ei ole haitallista saa minulta lämpimän ajatuksen. Ja tarvittaessa haastattelunkin, sillä oma boikottilistani on tässä vuosien varrella hitaasti kasvanut surkealaatuisen mediauutisoinnin vuoksi.
Eikä se juttujen tason nosto syömisessä ja laihduttamisessa mitään ihmeitä vaatisi. Vähän samaan tapaan kuin anoreksiassa otettaisiin linja, että tässä on asia josta halutaan kertoa mutta tällä ei aleta leikkimäänkään. Eli esimerkiksi näin:
- ei väkisin tehdä juttua ja yritetä väkisin löytää taas jotain uutta kierrettä juttuun, koska tässäkin numerossa pitää olla jotain juttua laihduttamisesta
- ei tehdä juttuja, joiden ydinviesti liittyy syömisen kieltämiseen, varomiseen tai rajoittamiseen vaan aina taustalla olisi tavoite syödä hyvin ja monipuolisesti
- syömisen sosiaalisuus, nautittavuus ja joustavuus olisi arvona terveyden ja painonhallinnan edellä
- ei tasapuolisuuden nimissä tarvitse antaa ääntä niille, joiden toiminnan pohjana ei ole tavoite monipuoliseen ja vapautuneeseen syömiseen - ei sitä anneta anoreksiaartikkeleissa proanalle eikä sitä tarvitse laihdutuksessa antaa yksipuolisesti ja liian vähän syöville.
Jos joku ajattelee, että anoreksia ja painonhallintahan ovat ihan eri asioita eikä niitä voi verrata, niin vastaukseni on "HALOO!!!". Ne ovat ihan saman asian eri kääntöpuolia ja tämän allekirjoittaa varmasti jokainen joka molempien asiakkaiden kanssa töitä tekee. Se mikä on ongelmallista anoreksiassa, on ongelmallista laihduttajalle.
Ja jos joku nyt luulee etteihän noilla kriteereillä mitään juttuja voi tehdä saatika kaupallista tuotetta niin olisin eri mieltä. Hyvä Terveys on esimerkki terveyslehdestä, joka ei ole taipunut hölmöilyyn jutuissaan ja jopa täysin painonhallintaan keskittynyt KG-lehti on onnistunut jo useamman vuoden säilyttämään ehkä yllättävänkin hyvän tason jutuissaan ottaen huomioon, että niin paljon pitäisi samasta teemasta pyörittää asiaa. Voisi kuvitella nämä lehdet ovat oikeasti auttaneet ihmisiä sen sijaan, että ne olisivat vain "kivaa luettavaa".
_________________________________________________________________________________
PS. Syömishäiriöliitto on aina hyvä ensikohde mahdollisille aihepiirin kyselyille.
PPS. Kiitokset Pia Charpentierille, joka syömishäiriöiden hoidon tilannetta paremmin tuntevana ehti antaa pari kommenttia ja nopealla aikataululla vilkaista, ettei mitään hirveän epäreilua tulisi todettua.