makeanhimoruoka-addiktioruokariippuvuus
Ruoka-addiktio on sana jonka näen ja kuulen viikoittain. Moni asiakas kokee itsensä ruoka-addiktiiviseksi ja mediassakin on tasaisesti juttuja aiheesta. Viime viikkoina uutisissa on mm. viitattu tutkimukseen jossa tämä ruoka-addiktio sitten selitettäisiin. Katsotaan nyt mutta epäilen, sillä minusta fysiologista ruoka-addiktiota ei ole eikä siihen usko tiedeyhteisökään.
Miten niin ei ole!?
"Miten niin ruoka-addiktiota ei ole?" Moni kokee elämässään ruoka-addiktioita ja kaikkein tyypillisimmin nopeasti imeytyviin hiilihydraatteihin ja erityisesti makeisiin herkkuihin. Niin, se vähän riippuu miten addiktion käsitteen ottaa. Addiktioillehan on olemassa varmasti lukuisia eri määritelmiä mutta minä pysyttelen oppimassani raa'assa jaottelussa fysiologisesta, psyykkisestä ja sosiaalisesta riippuvuudesta. Tällainen on myös suomenkielisen Wikipedian jaottelu joten ei aika kai tuosta ihan ole ohi ajanut. Näistä riippuvuuksien tyypeistä kaikki ovat varmasti todellisia ja ongelmallisia, mutta ruuasta puhuttaessa minusta keskeistä on fysiologinen riippuvuus. Psyykkistä ja sosiaalista addiktiota voi tulla mille vain asialle, mutta onko ruoka itsessään fysiologisesti addiktiivista kuten alkohoholi, nikotiini tai huumeet?
Ruoka on toki isossa mittakaavassa addiktiivista, koska jos emme ruokaa saa niin kroppa sitä kyllä alkaa huutamaan - mutta silloin kyse on nälästä ja energiasta eli oikeammin selviytymisvietistä. Ruoka-addiktioissa puhumme kuitenkin yleensä tiettyjen ruoka-aineiden addiktiivisuudesta ja melkein aina hiilihydraattipitoisista ruuista. Mutta onko ruuilla energian lisäksi muita elementtejä joita voisi luonnehtia addiktiiviseksi silloinkin kun nämä energiansaanti on turvattu? Vastaisin ei.
Ruoka-addiktioiden tutkimustaustaa
Tutkimukset ruoka-addiktioista voisi tiivistää muutamaan teesiin. Yksittäiset ruoka-aineet eivät tunnu aiheuttavan normaalitilanteessa addiktiivisia vasteita, mutta melkein minkälaiseen ruokaan tahansa voidaan luoda addiktiivinen vaste kun koehenkilöä (tai useimmissa tutkimuksissa koe-eläintä) syklitetään nälän/kieltäymyksen ja ruokapalkinnon välillä tarpeeksi monta kertaa. Nälkä/kieltämysjaksojen aikana elimistö virittyy ylimitoitettuun reaktioon ja kun ruokaa lopulta saadaan niin siitä saatava palkintovaste on huomattavasti normaalia korkeampi ja tuottaa suurta mielihyvää. Tällaisessa syklissä ruokiin kohdistuu kasvavia addiktion kaltaisia kokemuksia mutta syy ei ole pohjimmiltaan ruoka - syy on nälkä/palkinto syklitys. Tällaisessa syklissä on luonnollista että palkinnoksi valikoituva ruoka on usein hiilihydraattipitoista koska elimistön nälkämekanismi huutaa nimenomaan nopeasti imeytyviä hiilihydraatteja joilla verensokerin saadaan koholle - ja tietysti myös suurin palkintovaste saadaan näillä ruuilla koska ne verensokerin kohottavat. Seurauksena on lopulta itsensä sokeriaddiktiksi kokeva henkilö ja ymmärrettävä kokemus sokerin tai hiilihydraattien addiktiivisuudesta.
Mutta koska syklitys siellä pohjalla kuitenkin syynä on niin koetilanteissa on todettu että samalla mekanismilla pystytään luomaan ruoka-addiktioita myös mm. rasvaisiin ruokiin. Eli kyse ei ole ruuasta vaan syömisestä.
Äskeinen tutkimusmalli oli todellakin yksinkertaistus ja vaikka valtaosin tuota mieltä ollaan, niin erilaisiakin ääniä kuuluu. Ja ymmärrän sen ihan hyvin. Ruoka-addiktio käsitteenä on periaatteessa looginen, siihen liittyvästä fysiologisesta tutkimuksesta voi helposti vetää johtopäätöksen että siinä on perää ja ihmiset kokevat sen itse niin. Saattaisin jopa itse uskoa siihen - ellen sitten tekisi aihepiirin parissa käytännön työtä ja havaitse kerta toisensa jälkeen ettei ruoka-addiktiota tunnu olevan olemassakaan ja tiedeyhteisön valtalinjan mielipide tuntuu olevan tismalleen kohdallaan.
Ruoka-addiktio asiakastyössä
Luonnehditaanpa yleinen tilanne:
Asiakas kokee itsensä makeanhimoiseksi tai hiilihydraatti/sokeriaddiktiiviseksi. Pystyy olemaan ilman ongelmaruokaansa välillä pitkiäkin aikoja, mutta jos maistaa vähänkin niin syöminen lähtee käsistä. Mielialat heittelevät myös syömistä ja etenkin iltaisin koetaan "ettei ole nälkä, mutta makeaa tai jotain tekee mieli" ja syödään paljon addiktiiviseksi koettua ruokaa. Kun katsotaan taustaa niin siellä on pitkä laihdutushistoria, joka kielii kielteisestä ruokasuhteesta. Ruokavalio on usein liian kevyttä ja vähärasvaista useampien Painonvartijakeikkojen tai muiden dieettien riuduttamana. Aamun ja lounaan syöminen on aivan liian kevyttä ja ateriarytmi on heikkoa - syödään vähän kun siltä tuntuu.
Syynä addiktiokokemuksiin tässä taustassa on siis kerta toisensa jälkeen toistuva sykli: liian kevyen päiväsyömisen aiheuttamat liialliset illan mieliteot, jossa ilta toisensa jälkeen ruoka saa liian suuren palkinnon - tässä fysiologinen addiktiotausta. Pitkä kielteinen ruokasuhde on muokannut kielletyn hedelmän himon ja palkinnon - tässä osa psyykkistä addiktiotaustaa. Yhdistetään siihen sitten epätasainen rytmi, liian vähärasvainen ruokavalio ja mahdollisesti väsymystä ja vähäistä liikuntaa niin kyseessä on verensokerin heilahtelujen suo joka yhä lisää makean mielitekoja ja ohjaa "addiktiota" nimenomaan makeaan.
Opettelemme asiakkaan kanssa siis parantamaan näitä asioita. Hän kokee usein aluksi epäuskoa, mutta löytää usein omasta elämästään kokemuksia että on ollut aikoja jolloin ongelmaruoka ei aiheuttanutkaan ongelmia (pikkulapsena, lomalla tms. ) mikä vahvistaa uskoa että itse ruoka ei olekaan ongelma vaan se missä viitekehyksessä se syödään. Hän opettelee syömään enemmän, tasaisemmin ja parannamme ruuan laatua - näin välttelemme kovia näläntunteita ja verensokerin laskuja jolloin "addiktoivan" ruuan palkintoarvo laskee ja mieliteot tasoittuvat. Hän opettelee syömään myös addiktioruokansa hyvällä omallatunnolla ja näin kielletyn hedelmän himo rauhoittuu. Prosessi ei ole lyhyt ja vaatii uskallusta - mutta toistaiseksi jokainen joka näin on pystynyt tekemään onkin yhtäkkiä pystynyt syömään "addiktiivista" ruokaa ilman mitään ongelmia.
Kun käytännön työssä on arkea, että asiakas kokee ruoka-addiktiota mutta myöhemmin sitä ei enää olekaan niin on tosi vaikea uskoa ruuan addiktiivisuuteen. Moni voi huomata tämän myös pohtiessaan omaa elämäänsä. Ja kun tutkimuskaan ei sitä tue niin minusta homma on selvä. Ruoka ei aiheuta fysiologista addiktiota.
Miten se ei ehkä parane?
Kun puhutaan ruoka-addiktion korjaamisesta niin usein kuulee kommentin "Hoitaisitko sä alkoholistiakin kehottamalla kohtuuryyppyihin päivässä?" tai "..tupakoijaa vaan polttelemaan vähemmän". En, en ja en koska ne ovat eri asia - ne ovat yhdisteitä jotka OVAT fysiologisesti addiktiivisia ja niiden päälle vielä psyykkiset ja sosiaaliset addiktiivisuudet. Alkoholistille paras ratkaisu lienee olla ilman alkoholia - ruokaa ei vain voi laittaa samaan kategoriaan vaikka moni niin haluaisikin.
Ihmisillä on toisenlaisiakin kokemuksia ruokariippuvuudesta irtautumiseen ja tyypillisimmin ne perustuvat addiktiivisen ruuan täydelliseen välttelyyn - viime aikoina eritoten vähähiilihydraattisen ruokavalion avulla mutta myös muihin metodeihin törmää. Koska moni näistä dieeteistä parantaa syömisen määrää sekä laatua ja tasaavat verensokerin vaihtelua ne poistavat fysiologisen addiktiotekijän ja helpottavat tilannetta. Ja hyvä niin. On kuitenkin hyvä tiedostaa, että monilla on siellä taustalla myös se psykologinen addiktiotekijä eli kieltäytyvä ruokasuhde tai syömisen ongelmallinen tunneside ja se ei yleensä häivy vaikka ongelma tuntuu ruokavaliomuutoksella korjaantuneenkin. Tyypillisesti se odottaa hetkeänsä, jolloin ihminen on heikommillaan ja silloin mieliteot iskevät läpi vielä vuosienkin jälkeen ja vanha ralli alkaa. Eli tavalla tai toisella ongelmaruuan kanssa pitää joskus tehdä aselepo jos "addiktiivisuuskokemuksesta" halutaan kokonaan eroon.
Ruoka-addiktio = ahmimishäiriö eli hoidettava asia
Jatkossakin media puhuu ruoka-addiktioista, ruoka-addiktiolle ollaan kehittämässä asiakastyön mittaristoa ja kaikenkaikkiaan koko ajatus ruokariippuvuudesta on kasvussa. Ja mikäs siinä jos tuloksena on enimmäkseen keinoja jotka auttavat ihmisiä. Ja vastustan sitä jos sen seurauksena ihmiset alkavat syömisessään vetää linjauksia, jotka turhaan rajoittavat elämää sen sijaan että ratkaisevat pohjalla olevia ongelmia.
Oikeastaan ruoka-addiktiossa on kyse enimmäkseen ahmimishäiriöstä, mutta ruoka-addiktio tai sokeririippuvuus on sille paljon mediaseksikkäämpi nimi, joka kaikeksi hyväksi ulkoistaa ongelman lähteen. Kyse ei kuitenkaan ole loppuelämän tuomiosta eikä kyse ole ruuusta jota ei voi syödä. Ruoka-addiktiosta voi oppia irti, moni on niin tehnyt ja epäuskoista huolimatta se on sen väärti.
Miten niin ei ole!?
"Miten niin ruoka-addiktiota ei ole?" Moni kokee elämässään ruoka-addiktioita ja kaikkein tyypillisimmin nopeasti imeytyviin hiilihydraatteihin ja erityisesti makeisiin herkkuihin. Niin, se vähän riippuu miten addiktion käsitteen ottaa. Addiktioillehan on olemassa varmasti lukuisia eri määritelmiä mutta minä pysyttelen oppimassani raa'assa jaottelussa fysiologisesta, psyykkisestä ja sosiaalisesta riippuvuudesta. Tällainen on myös suomenkielisen Wikipedian jaottelu joten ei aika kai tuosta ihan ole ohi ajanut. Näistä riippuvuuksien tyypeistä kaikki ovat varmasti todellisia ja ongelmallisia, mutta ruuasta puhuttaessa minusta keskeistä on fysiologinen riippuvuus. Psyykkistä ja sosiaalista addiktiota voi tulla mille vain asialle, mutta onko ruoka itsessään fysiologisesti addiktiivista kuten alkohoholi, nikotiini tai huumeet?
Ruoka on toki isossa mittakaavassa addiktiivista, koska jos emme ruokaa saa niin kroppa sitä kyllä alkaa huutamaan - mutta silloin kyse on nälästä ja energiasta eli oikeammin selviytymisvietistä. Ruoka-addiktioissa puhumme kuitenkin yleensä tiettyjen ruoka-aineiden addiktiivisuudesta ja melkein aina hiilihydraattipitoisista ruuista. Mutta onko ruuilla energian lisäksi muita elementtejä joita voisi luonnehtia addiktiiviseksi silloinkin kun nämä energiansaanti on turvattu? Vastaisin ei.
Ruoka-addiktioiden tutkimustaustaa
Tutkimukset ruoka-addiktioista voisi tiivistää muutamaan teesiin. Yksittäiset ruoka-aineet eivät tunnu aiheuttavan normaalitilanteessa addiktiivisia vasteita, mutta melkein minkälaiseen ruokaan tahansa voidaan luoda addiktiivinen vaste kun koehenkilöä (tai useimmissa tutkimuksissa koe-eläintä) syklitetään nälän/kieltäymyksen ja ruokapalkinnon välillä tarpeeksi monta kertaa. Nälkä/kieltämysjaksojen aikana elimistö virittyy ylimitoitettuun reaktioon ja kun ruokaa lopulta saadaan niin siitä saatava palkintovaste on huomattavasti normaalia korkeampi ja tuottaa suurta mielihyvää. Tällaisessa syklissä ruokiin kohdistuu kasvavia addiktion kaltaisia kokemuksia mutta syy ei ole pohjimmiltaan ruoka - syy on nälkä/palkinto syklitys. Tällaisessa syklissä on luonnollista että palkinnoksi valikoituva ruoka on usein hiilihydraattipitoista koska elimistön nälkämekanismi huutaa nimenomaan nopeasti imeytyviä hiilihydraatteja joilla verensokerin saadaan koholle - ja tietysti myös suurin palkintovaste saadaan näillä ruuilla koska ne verensokerin kohottavat. Seurauksena on lopulta itsensä sokeriaddiktiksi kokeva henkilö ja ymmärrettävä kokemus sokerin tai hiilihydraattien addiktiivisuudesta.
Mutta koska syklitys siellä pohjalla kuitenkin syynä on niin koetilanteissa on todettu että samalla mekanismilla pystytään luomaan ruoka-addiktioita myös mm. rasvaisiin ruokiin. Eli kyse ei ole ruuasta vaan syömisestä.
Äskeinen tutkimusmalli oli todellakin yksinkertaistus ja vaikka valtaosin tuota mieltä ollaan, niin erilaisiakin ääniä kuuluu. Ja ymmärrän sen ihan hyvin. Ruoka-addiktio käsitteenä on periaatteessa looginen, siihen liittyvästä fysiologisesta tutkimuksesta voi helposti vetää johtopäätöksen että siinä on perää ja ihmiset kokevat sen itse niin. Saattaisin jopa itse uskoa siihen - ellen sitten tekisi aihepiirin parissa käytännön työtä ja havaitse kerta toisensa jälkeen ettei ruoka-addiktiota tunnu olevan olemassakaan ja tiedeyhteisön valtalinjan mielipide tuntuu olevan tismalleen kohdallaan.
Ruoka-addiktio asiakastyössä
Luonnehditaanpa yleinen tilanne:
Asiakas kokee itsensä makeanhimoiseksi tai hiilihydraatti/sokeriaddiktiiviseksi. Pystyy olemaan ilman ongelmaruokaansa välillä pitkiäkin aikoja, mutta jos maistaa vähänkin niin syöminen lähtee käsistä. Mielialat heittelevät myös syömistä ja etenkin iltaisin koetaan "ettei ole nälkä, mutta makeaa tai jotain tekee mieli" ja syödään paljon addiktiiviseksi koettua ruokaa. Kun katsotaan taustaa niin siellä on pitkä laihdutushistoria, joka kielii kielteisestä ruokasuhteesta. Ruokavalio on usein liian kevyttä ja vähärasvaista useampien Painonvartijakeikkojen tai muiden dieettien riuduttamana. Aamun ja lounaan syöminen on aivan liian kevyttä ja ateriarytmi on heikkoa - syödään vähän kun siltä tuntuu.
Syynä addiktiokokemuksiin tässä taustassa on siis kerta toisensa jälkeen toistuva sykli: liian kevyen päiväsyömisen aiheuttamat liialliset illan mieliteot, jossa ilta toisensa jälkeen ruoka saa liian suuren palkinnon - tässä fysiologinen addiktiotausta. Pitkä kielteinen ruokasuhde on muokannut kielletyn hedelmän himon ja palkinnon - tässä osa psyykkistä addiktiotaustaa. Yhdistetään siihen sitten epätasainen rytmi, liian vähärasvainen ruokavalio ja mahdollisesti väsymystä ja vähäistä liikuntaa niin kyseessä on verensokerin heilahtelujen suo joka yhä lisää makean mielitekoja ja ohjaa "addiktiota" nimenomaan makeaan.
Opettelemme asiakkaan kanssa siis parantamaan näitä asioita. Hän kokee usein aluksi epäuskoa, mutta löytää usein omasta elämästään kokemuksia että on ollut aikoja jolloin ongelmaruoka ei aiheuttanutkaan ongelmia (pikkulapsena, lomalla tms. ) mikä vahvistaa uskoa että itse ruoka ei olekaan ongelma vaan se missä viitekehyksessä se syödään. Hän opettelee syömään enemmän, tasaisemmin ja parannamme ruuan laatua - näin välttelemme kovia näläntunteita ja verensokerin laskuja jolloin "addiktoivan" ruuan palkintoarvo laskee ja mieliteot tasoittuvat. Hän opettelee syömään myös addiktioruokansa hyvällä omallatunnolla ja näin kielletyn hedelmän himo rauhoittuu. Prosessi ei ole lyhyt ja vaatii uskallusta - mutta toistaiseksi jokainen joka näin on pystynyt tekemään onkin yhtäkkiä pystynyt syömään "addiktiivista" ruokaa ilman mitään ongelmia.
Kun käytännön työssä on arkea, että asiakas kokee ruoka-addiktiota mutta myöhemmin sitä ei enää olekaan niin on tosi vaikea uskoa ruuan addiktiivisuuteen. Moni voi huomata tämän myös pohtiessaan omaa elämäänsä. Ja kun tutkimuskaan ei sitä tue niin minusta homma on selvä. Ruoka ei aiheuta fysiologista addiktiota.
Miten se ei ehkä parane?
Kun puhutaan ruoka-addiktion korjaamisesta niin usein kuulee kommentin "Hoitaisitko sä alkoholistiakin kehottamalla kohtuuryyppyihin päivässä?" tai "..tupakoijaa vaan polttelemaan vähemmän". En, en ja en koska ne ovat eri asia - ne ovat yhdisteitä jotka OVAT fysiologisesti addiktiivisia ja niiden päälle vielä psyykkiset ja sosiaaliset addiktiivisuudet. Alkoholistille paras ratkaisu lienee olla ilman alkoholia - ruokaa ei vain voi laittaa samaan kategoriaan vaikka moni niin haluaisikin.
Ihmisillä on toisenlaisiakin kokemuksia ruokariippuvuudesta irtautumiseen ja tyypillisimmin ne perustuvat addiktiivisen ruuan täydelliseen välttelyyn - viime aikoina eritoten vähähiilihydraattisen ruokavalion avulla mutta myös muihin metodeihin törmää. Koska moni näistä dieeteistä parantaa syömisen määrää sekä laatua ja tasaavat verensokerin vaihtelua ne poistavat fysiologisen addiktiotekijän ja helpottavat tilannetta. Ja hyvä niin. On kuitenkin hyvä tiedostaa, että monilla on siellä taustalla myös se psykologinen addiktiotekijä eli kieltäytyvä ruokasuhde tai syömisen ongelmallinen tunneside ja se ei yleensä häivy vaikka ongelma tuntuu ruokavaliomuutoksella korjaantuneenkin. Tyypillisesti se odottaa hetkeänsä, jolloin ihminen on heikommillaan ja silloin mieliteot iskevät läpi vielä vuosienkin jälkeen ja vanha ralli alkaa. Eli tavalla tai toisella ongelmaruuan kanssa pitää joskus tehdä aselepo jos "addiktiivisuuskokemuksesta" halutaan kokonaan eroon.
Ruoka-addiktio = ahmimishäiriö eli hoidettava asia
Jatkossakin media puhuu ruoka-addiktioista, ruoka-addiktiolle ollaan kehittämässä asiakastyön mittaristoa ja kaikenkaikkiaan koko ajatus ruokariippuvuudesta on kasvussa. Ja mikäs siinä jos tuloksena on enimmäkseen keinoja jotka auttavat ihmisiä. Ja vastustan sitä jos sen seurauksena ihmiset alkavat syömisessään vetää linjauksia, jotka turhaan rajoittavat elämää sen sijaan että ratkaisevat pohjalla olevia ongelmia.
Oikeastaan ruoka-addiktiossa on kyse enimmäkseen ahmimishäiriöstä, mutta ruoka-addiktio tai sokeririippuvuus on sille paljon mediaseksikkäämpi nimi, joka kaikeksi hyväksi ulkoistaa ongelman lähteen. Kyse ei kuitenkaan ole loppuelämän tuomiosta eikä kyse ole ruuusta jota ei voi syödä. Ruoka-addiktiosta voi oppia irti, moni on niin tehnyt ja epäuskoista huolimatta se on sen väärti.