vauva-lapsi
Miltä tämä tutkimustulos kuulostaa? Lasten syömisen rajoittaminen, lasten syömisen tuputtaminen, vanhempien oma syömisen rajoittaminen tai ruoka-aineiden karttaminen lisäävät lasten painoa, lisäävät lihottavia syömistottumuksia ja vähentää lasten syömisen iloa ja nautittavuutta. Se kuulostaa loogiselta - mutta valitettavasti myös aika yleiseltä.
Ihannetilanteessa lapsi oppii kodin käytäntöjen ja vanhempien esimerkin kannustamana syömään säännöllisesti, monipuolisesti ja enimmäkseen terveellisesti. Ja perheissä tulisi olla paljon yhteisiä syömishetkiä sillä ne liittyvät tutkimuksissa selvästi lasten parempaan syömiseen. Lapsen syömisen ei tarvitse olla tiptop kunnossa - enemmän kyse on siitä, että kotona opitaan maistamaan ja tekemäänkin monenlaisia ruokia sekä totutaan hyvän syömisen päälinjauksiin. Näillä säästyy jo monilta ongelmilta ja niiden pohjalta myöhemmässä elämässä on helppo jatkaa syömisen parantamista jos halua löytyy. Esimerkiksi aikuisena kasvisten riittävän syömisen opettelu on hyvin hankalaa jos kotona niiden makuun ei ole totuttu - ja toisinpäin. Sama pätee moneen muuhun asiaan. Teknisten asioiden lisäksi kaikkein tärkeimpänä pitäisin kuitenkin terveen ja mutkattoman ruokasuhteen vahvistamista - mikä vaatii yleensä vapautunutta, joustavaa ja stressitöntä otetta perheen syömisessä. JOS mutkaton ruokasuhde ja ruokavalion terveellisyys jossain yksittäisessä arjeen tilanteessa tuntuvat törmäävän, niin kehotan valitsemaan mieluummin mukavan ruokasuhteen kuin väkisin väännetyn "fiksun" ratkaisun.
Kun puhutaan miten asioiden kannattaisi toteutua niin väkisinkin puhutaan vain isoista suuntaviivoista. Lapset, vanhemmat, perheet ja perheiden elämäntilanteet ovat niin moninaisia, että käytännön tasolla voidaan tehdä aika erilaisiakin ratkaisuja ja kokonaisuus on silti terve. Koska näin on, niin on paha sanoa miten asiat pitäisi tismalleen tehdä. Haluankin lähinnä herättää pohtimaan käytänteitä nostamalla esiin muutamia ongelmia joihin törmään. Asioiden paranemisen kannalta ensimmäinen askel on tiedostaa ongelma - ja törmään siihen jatkuvasti, että ongelmia ei aina tiedosteta.
Aikuisen esimerkin ongelmat
Aikuinen on lapselle esimerkki - hyvässä ja pahassa, halusi sitä tai ei. Se miten ja millä ajatuksella syöt vaikuttaa lapseesi valtavasti. Jos syöt monipuolisesti, enimmäkseen terveellisesti ja ilman suurempia jännitteitä niin lapseesi tarttuu matkan varrella paljon samaa. Jos näissä on puutteita, niin nekin tarttuvat.
Vastaanotolla yleisenä vanhempien huolenaiheena on se kuinka omat epäterveelliset elintavat tai suhde syömiseen tarttuu lapsiin - ja he tulevat vastaanotoille paitsi voidakseen itse paremmin niin nimenomaan luodakseen esimerkkinsä kautta pohjaa myös lapsen hyvälle syömiselle. Erittäin järkevää, sillä paitsi elintavat niin myös vanhemman tyytymättömyys omaan kehoonsa usein välittyy lasten syömiseen ongelmallisesti. Mutta sitten törmää myös ihmisiin, jotka toteavat että eihän oma ajatus/tekeminen ole ihan kunnossa mutta "suojaan lastani näiltä minun ongelmiltani ja hän kyllä syö stressittä ja paremmin vaikken itse syö". Aika suoraan voi sanoa, että turha luulo - aikuinen voi yrittää kaikenlaista, mutta lapsi lukee vanhempiaan kuin avointa kirjaa ja matkaan tarttuu aikuisten käytänteitä ja ajatusmalleja. Lopputulos on, että jos aikuisella on vaikeuksia oman syömisensä kanssa niin kyllä se lapsiin helposti vaikuttaa jollain tavalla ongelmallisesti. Tämä näkyy aivan rutiinisti ihmisten syömishistorioita tarkasteltaessa. Ja tietysti myös tutkimus näin toteaa esimerkkivaikutuksen oli kyseessä terveellinen syöminen tai jännitteetön syömisajatus.
Jos omassa esimerkissä kokee ongelmia niin ratkaisu on parantaa omaa syömistä ja ruokasuhdetta eikä koettaa varjella lapsia omilta tottumuksilta. Se ei vain toimi. Kannattaa olla esimerkki tai pyrkiä opettelemaan esimerkiksi eikä näytellä sellaista tai toteuttaa "tee niin kuin sanon eikä kuten teen" linjausta. Opettellaan joustavaa ja parempaa syömistä, syödään yhdessä lasten kanssa jne.
Lapsen syömisen yliohjaus- ja kontrollointi
Vanhempien tehtävä on luoda lapselle järkevän syömisen ympäristö, jossa lapsen sitten annetaan toimia melko vapaasti. Lapsen syömisen liika kontrolli kun on ongelma - vaikeutta voi tosin tulla sen hahmottamisessa mikä on liikaa. Vanhempien on hyvä huolehtia, että lapsen nenän alla on tasaisesti monipuolista ruokaa - enimmäkseen terveellistä ja välillä ei. Ja toki voi hahmotella annoskokoja, ettei väkisin lapa lautaselle ahdistavan suuria määriä ruokaa tai osta kilon karkkisäkkiä tuliaisina. Ja tietysti naksuilla ei korvata aterioita vaan ateriat syödään ajallaan ja jos naksuja halutaan niiden tarvetta voi pohtia sitten aterioiden lomassa. Iso ajatus on, että aikuinen lopulta määrittää enimmäkseen mitä on tarjolla ja koska - lapsi sitten syö sen verran minkä syö.
Tietysti asia ei ole yksioikoinen. On tilanteita, joissa ymmärrettävästi ja syystäkin vanhempi kannustaa ruuan syömiseen. Lapsi ei meinaa syödä mitään, mutta on kuitenkin lähdössä leikkipuistoon ja odotettavissa on verensokerikiukku jos ei mitään syö. Ja vastaavanlaisia tilanteita olisi pilvin pimein. On veteen piirretty viiva milloin syömiseen kannustaminen muuttuu tuputtamiseksi, mutta tärkeintä on tiedostaa liian kontrolloinnin ongelmallisuus, jotta voi arvioida onko syöminen muuttunut liikaa peliksi, sääntelyksi tai pakottamiseksi. Hyvä ohjenuora minusta yhä on "kaikkea pitää maistaa" ja surkea ohjenuora "lautanen pitää syödä tyhjäksi". Hyviä kysymyksiä ovat "onko syöminen lapselle kiva juttu vai onko siitä tulossa ahdistavaa?", "saako lapseni syödä enimmäkseen sen verran kuin haluaa?" ja "enhän ole luomassa lapselleni "kiellettyn hedelmän" ruokia?"
Se, että vanhemmat liikaa tuputtavat ruokaa nähdään tutkimuksissa pääsääntöisesti ongelmana - mm. uudessa tutkimuksessa joka kirvoitti minut blogauttamaan. Liikakontrollia on tuputtaminen, mutta myös rajoittaminen. Harvemmin rajoittamiseen törmää arkiruuan kohdalla. Mutta aika usein siihen törmää herkuissa ja "epäterveellisemmissä" valinnoissa, joissa keksitään kaikenlaisia sääntöjä koska ja minkä verran niitä saa syödä - jos sitten ollenkaan. Tällaiset säännöt voivat ehkä olla ok kun ne mitoitetaan siten, että lapselle ei jää tunnetta että hän jäisi jostain paitsi - tutkimusta tällaisesta ei oikein ole. Turhan usein rajoitukset kuitenkin tuottavat ennemmin tai myöhemmin kokemuksen siitä, että "nuo ruuat ovat hyviä mutta jostain syystä minun ei pitäisi syödä niitä" - ja sitten ollaankin jo matkalla huonoon suuntaan. Kun lapsen mielessä joihinkin ruokiin - varsin mieleisiin - tulee "pahan" leima niin ollaan huonolla tiellä. Kielletty hedelmä, syömisahdistus, salaa syöminen, ruuan varominen, herkkuannosten kasvu, vääristynyt ruokasuhde ja makeanhimoinen teini tai jotain ongelmallisempaa. Kuulostaahan se pelottavalta, mutta herkuissa ja niissä epäterveellisemmissäkin valinnoissa pitäisi pystyä ylläpitämään tunnelmaa, jossa lapsi kokee että niitä saa syödä. Ja samalla arjen syöminen pidetään niin laadukkaana, ettei niitä ihan mahdottomasti kuitenkaan tule syötyä.
Monesti tulee fiilis varsinkin rajoittamisessa, että yliohjauksen ja -kontrolloinnin takana ovat vanhempien omat pelot, kokemukset ja ahdistukset - on siitä tutkimustakin. Esimerkiksi ylipainostaan kärsivä vanhempi ei halua lapsensa kokevan samaa ja tarkoittaa hyvää pyrkiessään kontrolloimaan lapsensa syömistä liikaa. Mutta hyvä ajatus ei auta jos toiminta itsessään on haitallista - tie helvettiinhän on kivetty hyvillä aikomuksilla. Mutta kyllä sitä törmää synkempiinkin taustoihin liikakontrollissa - mm. häpeän kokemuksiin jos lapsesta tulisi ylipainoinen.
Jos tunnistat, että tuputat tai rajoitat lapsesi syömistä tai olet leimannut jotkut ruuat vältettäviksi tai "pahoiksi" niin kannattaa pohtia josko löysäisi narua. Se voi tuntua pelottavalta jos lapsen terveys ja paino huolettaa, mutta pitkällä aikavälillä se kantaa hedelmää kun salliva syömisajatus yhdistetään hyvän syömisen ylläpitoon tai opetteluun.
Vanhemmuuden poissaolo
Tämä teema tulee kovin harvoin omassa työssäni vastaan - mutta sitäkin enemmän kuulen sitä niiltä, jotka lasten kanssa töitä tekevät. Joiltakin vanhemmilta on vanhemmuus kateissa. Hyvää vanhemmuutta on monenlaista, mutta yksi asia mikä siihen saletisti kuuluu on rajojen ja linjausten vetäminen - ja kun ne eivät lasta miellytä niin kuvaan kuuluu myös "palautteen" vastaanottaminen. On koteja, joissa näitä rajoja ja linjauksia ei vedetä jolloin lapsi pääsee päättämään miten syöminen menee. Seuraus voi olla, ettei ruokia istuta syömään, karkkia ja keksiä saa kun haluaa ja ne korvaavat aterioita, uusia ruokia ei kokeilla ja sensellaista. Eihän siitä hyvä seuraa.Tässä aiheessa en ota hirveästi kantaa miten eteenpäin mennään kun oma kokemus on niin ohut. Ratkaisupuolella vanhempien jaksamisesta tietysti on usein kyse ja vanhemmuuden opettelusta myös.
Paljon muutakin olisi...
Tämä nyt oli ongelmalähtöinen näkökulma ja tarkoitukseni oli lähinnä herättää keskustelua etenkin tuosta esimerkkipuolesta - niin moni aikuinen kun stressaa liikaa syömisestään. Tarkoitukseni ei ole syyllistää - täydellisiä vanhempia kun ei ole. Pluspuolella voisin kirjoittaa jossain vaiheessa positiivisesta esimerkistä ja syömisen keinoista, millä lapsia on saatu kokeilemaan uudenlaisia ruokia ja saatu kiinnostumaan ruuasta positiivisessa mielessä. Sillä välin te voitte kertoilla omia kokemuksianne aiheesta.
PS. Syömiseen vaikuttavat tietysti monet muutkin ihmiset. Ystäväpiiri, urheiluvalmentajat jne.. Joten tarkoitus ei ole indikoida että kaikki mikä lapsen syömisessä on hyvää tai huonoa on vain vanhemmista kiinni.
Ihannetilanteessa lapsi oppii kodin käytäntöjen ja vanhempien esimerkin kannustamana syömään säännöllisesti, monipuolisesti ja enimmäkseen terveellisesti. Ja perheissä tulisi olla paljon yhteisiä syömishetkiä sillä ne liittyvät tutkimuksissa selvästi lasten parempaan syömiseen. Lapsen syömisen ei tarvitse olla tiptop kunnossa - enemmän kyse on siitä, että kotona opitaan maistamaan ja tekemäänkin monenlaisia ruokia sekä totutaan hyvän syömisen päälinjauksiin. Näillä säästyy jo monilta ongelmilta ja niiden pohjalta myöhemmässä elämässä on helppo jatkaa syömisen parantamista jos halua löytyy. Esimerkiksi aikuisena kasvisten riittävän syömisen opettelu on hyvin hankalaa jos kotona niiden makuun ei ole totuttu - ja toisinpäin. Sama pätee moneen muuhun asiaan. Teknisten asioiden lisäksi kaikkein tärkeimpänä pitäisin kuitenkin terveen ja mutkattoman ruokasuhteen vahvistamista - mikä vaatii yleensä vapautunutta, joustavaa ja stressitöntä otetta perheen syömisessä. JOS mutkaton ruokasuhde ja ruokavalion terveellisyys jossain yksittäisessä arjeen tilanteessa tuntuvat törmäävän, niin kehotan valitsemaan mieluummin mukavan ruokasuhteen kuin väkisin väännetyn "fiksun" ratkaisun.
Kun puhutaan miten asioiden kannattaisi toteutua niin väkisinkin puhutaan vain isoista suuntaviivoista. Lapset, vanhemmat, perheet ja perheiden elämäntilanteet ovat niin moninaisia, että käytännön tasolla voidaan tehdä aika erilaisiakin ratkaisuja ja kokonaisuus on silti terve. Koska näin on, niin on paha sanoa miten asiat pitäisi tismalleen tehdä. Haluankin lähinnä herättää pohtimaan käytänteitä nostamalla esiin muutamia ongelmia joihin törmään. Asioiden paranemisen kannalta ensimmäinen askel on tiedostaa ongelma - ja törmään siihen jatkuvasti, että ongelmia ei aina tiedosteta.
Aikuisen esimerkin ongelmat
Aikuinen on lapselle esimerkki - hyvässä ja pahassa, halusi sitä tai ei. Se miten ja millä ajatuksella syöt vaikuttaa lapseesi valtavasti. Jos syöt monipuolisesti, enimmäkseen terveellisesti ja ilman suurempia jännitteitä niin lapseesi tarttuu matkan varrella paljon samaa. Jos näissä on puutteita, niin nekin tarttuvat.
Vastaanotolla yleisenä vanhempien huolenaiheena on se kuinka omat epäterveelliset elintavat tai suhde syömiseen tarttuu lapsiin - ja he tulevat vastaanotoille paitsi voidakseen itse paremmin niin nimenomaan luodakseen esimerkkinsä kautta pohjaa myös lapsen hyvälle syömiselle. Erittäin järkevää, sillä paitsi elintavat niin myös vanhemman tyytymättömyys omaan kehoonsa usein välittyy lasten syömiseen ongelmallisesti. Mutta sitten törmää myös ihmisiin, jotka toteavat että eihän oma ajatus/tekeminen ole ihan kunnossa mutta "suojaan lastani näiltä minun ongelmiltani ja hän kyllä syö stressittä ja paremmin vaikken itse syö". Aika suoraan voi sanoa, että turha luulo - aikuinen voi yrittää kaikenlaista, mutta lapsi lukee vanhempiaan kuin avointa kirjaa ja matkaan tarttuu aikuisten käytänteitä ja ajatusmalleja. Lopputulos on, että jos aikuisella on vaikeuksia oman syömisensä kanssa niin kyllä se lapsiin helposti vaikuttaa jollain tavalla ongelmallisesti. Tämä näkyy aivan rutiinisti ihmisten syömishistorioita tarkasteltaessa. Ja tietysti myös tutkimus näin toteaa esimerkkivaikutuksen oli kyseessä terveellinen syöminen tai jännitteetön syömisajatus.
Jos omassa esimerkissä kokee ongelmia niin ratkaisu on parantaa omaa syömistä ja ruokasuhdetta eikä koettaa varjella lapsia omilta tottumuksilta. Se ei vain toimi. Kannattaa olla esimerkki tai pyrkiä opettelemaan esimerkiksi eikä näytellä sellaista tai toteuttaa "tee niin kuin sanon eikä kuten teen" linjausta. Opettellaan joustavaa ja parempaa syömistä, syödään yhdessä lasten kanssa jne.
Lapsen syömisen yliohjaus- ja kontrollointi
Vanhempien tehtävä on luoda lapselle järkevän syömisen ympäristö, jossa lapsen sitten annetaan toimia melko vapaasti. Lapsen syömisen liika kontrolli kun on ongelma - vaikeutta voi tosin tulla sen hahmottamisessa mikä on liikaa. Vanhempien on hyvä huolehtia, että lapsen nenän alla on tasaisesti monipuolista ruokaa - enimmäkseen terveellistä ja välillä ei. Ja toki voi hahmotella annoskokoja, ettei väkisin lapa lautaselle ahdistavan suuria määriä ruokaa tai osta kilon karkkisäkkiä tuliaisina. Ja tietysti naksuilla ei korvata aterioita vaan ateriat syödään ajallaan ja jos naksuja halutaan niiden tarvetta voi pohtia sitten aterioiden lomassa. Iso ajatus on, että aikuinen lopulta määrittää enimmäkseen mitä on tarjolla ja koska - lapsi sitten syö sen verran minkä syö.
Tietysti asia ei ole yksioikoinen. On tilanteita, joissa ymmärrettävästi ja syystäkin vanhempi kannustaa ruuan syömiseen. Lapsi ei meinaa syödä mitään, mutta on kuitenkin lähdössä leikkipuistoon ja odotettavissa on verensokerikiukku jos ei mitään syö. Ja vastaavanlaisia tilanteita olisi pilvin pimein. On veteen piirretty viiva milloin syömiseen kannustaminen muuttuu tuputtamiseksi, mutta tärkeintä on tiedostaa liian kontrolloinnin ongelmallisuus, jotta voi arvioida onko syöminen muuttunut liikaa peliksi, sääntelyksi tai pakottamiseksi. Hyvä ohjenuora minusta yhä on "kaikkea pitää maistaa" ja surkea ohjenuora "lautanen pitää syödä tyhjäksi". Hyviä kysymyksiä ovat "onko syöminen lapselle kiva juttu vai onko siitä tulossa ahdistavaa?", "saako lapseni syödä enimmäkseen sen verran kuin haluaa?" ja "enhän ole luomassa lapselleni "kiellettyn hedelmän" ruokia?"
Se, että vanhemmat liikaa tuputtavat ruokaa nähdään tutkimuksissa pääsääntöisesti ongelmana - mm. uudessa tutkimuksessa joka kirvoitti minut blogauttamaan. Liikakontrollia on tuputtaminen, mutta myös rajoittaminen. Harvemmin rajoittamiseen törmää arkiruuan kohdalla. Mutta aika usein siihen törmää herkuissa ja "epäterveellisemmissä" valinnoissa, joissa keksitään kaikenlaisia sääntöjä koska ja minkä verran niitä saa syödä - jos sitten ollenkaan. Tällaiset säännöt voivat ehkä olla ok kun ne mitoitetaan siten, että lapselle ei jää tunnetta että hän jäisi jostain paitsi - tutkimusta tällaisesta ei oikein ole. Turhan usein rajoitukset kuitenkin tuottavat ennemmin tai myöhemmin kokemuksen siitä, että "nuo ruuat ovat hyviä mutta jostain syystä minun ei pitäisi syödä niitä" - ja sitten ollaankin jo matkalla huonoon suuntaan. Kun lapsen mielessä joihinkin ruokiin - varsin mieleisiin - tulee "pahan" leima niin ollaan huonolla tiellä. Kielletty hedelmä, syömisahdistus, salaa syöminen, ruuan varominen, herkkuannosten kasvu, vääristynyt ruokasuhde ja makeanhimoinen teini tai jotain ongelmallisempaa. Kuulostaahan se pelottavalta, mutta herkuissa ja niissä epäterveellisemmissäkin valinnoissa pitäisi pystyä ylläpitämään tunnelmaa, jossa lapsi kokee että niitä saa syödä. Ja samalla arjen syöminen pidetään niin laadukkaana, ettei niitä ihan mahdottomasti kuitenkaan tule syötyä.
Monesti tulee fiilis varsinkin rajoittamisessa, että yliohjauksen ja -kontrolloinnin takana ovat vanhempien omat pelot, kokemukset ja ahdistukset - on siitä tutkimustakin. Esimerkiksi ylipainostaan kärsivä vanhempi ei halua lapsensa kokevan samaa ja tarkoittaa hyvää pyrkiessään kontrolloimaan lapsensa syömistä liikaa. Mutta hyvä ajatus ei auta jos toiminta itsessään on haitallista - tie helvettiinhän on kivetty hyvillä aikomuksilla. Mutta kyllä sitä törmää synkempiinkin taustoihin liikakontrollissa - mm. häpeän kokemuksiin jos lapsesta tulisi ylipainoinen.
Jos tunnistat, että tuputat tai rajoitat lapsesi syömistä tai olet leimannut jotkut ruuat vältettäviksi tai "pahoiksi" niin kannattaa pohtia josko löysäisi narua. Se voi tuntua pelottavalta jos lapsen terveys ja paino huolettaa, mutta pitkällä aikavälillä se kantaa hedelmää kun salliva syömisajatus yhdistetään hyvän syömisen ylläpitoon tai opetteluun.
Vanhemmuuden poissaolo
Tämä teema tulee kovin harvoin omassa työssäni vastaan - mutta sitäkin enemmän kuulen sitä niiltä, jotka lasten kanssa töitä tekevät. Joiltakin vanhemmilta on vanhemmuus kateissa. Hyvää vanhemmuutta on monenlaista, mutta yksi asia mikä siihen saletisti kuuluu on rajojen ja linjausten vetäminen - ja kun ne eivät lasta miellytä niin kuvaan kuuluu myös "palautteen" vastaanottaminen. On koteja, joissa näitä rajoja ja linjauksia ei vedetä jolloin lapsi pääsee päättämään miten syöminen menee. Seuraus voi olla, ettei ruokia istuta syömään, karkkia ja keksiä saa kun haluaa ja ne korvaavat aterioita, uusia ruokia ei kokeilla ja sensellaista. Eihän siitä hyvä seuraa.Tässä aiheessa en ota hirveästi kantaa miten eteenpäin mennään kun oma kokemus on niin ohut. Ratkaisupuolella vanhempien jaksamisesta tietysti on usein kyse ja vanhemmuuden opettelusta myös.
Paljon muutakin olisi...
Tämä nyt oli ongelmalähtöinen näkökulma ja tarkoitukseni oli lähinnä herättää keskustelua etenkin tuosta esimerkkipuolesta - niin moni aikuinen kun stressaa liikaa syömisestään. Tarkoitukseni ei ole syyllistää - täydellisiä vanhempia kun ei ole. Pluspuolella voisin kirjoittaa jossain vaiheessa positiivisesta esimerkistä ja syömisen keinoista, millä lapsia on saatu kokeilemaan uudenlaisia ruokia ja saatu kiinnostumaan ruuasta positiivisessa mielessä. Sillä välin te voitte kertoilla omia kokemuksianne aiheesta.
PS. Syömiseen vaikuttavat tietysti monet muutkin ihmiset. Ystäväpiiri, urheiluvalmentajat jne.. Joten tarkoitus ei ole indikoida että kaikki mikä lapsen syömisessä on hyvää tai huonoa on vain vanhemmista kiinni.