Blogi

Onko ylipaino oma moka?

Patrik Borg4 min lukuaika 21 156 lukukertaalaihdutuspainonhallintasyömisen ulkopuolellasyömissyyllisyys

Niin, onko se? Onko ylipaino merkki siitä, että olisi pitänyt ottaa itseään niskasta kiinni aiemmin tai että on selkärangaton luuseri? Tai onko ylipaino ylipäätään yksilön oma virhe, joka olisi ollut korjattavissa jos olisi vain tahtoa riittänyt. Oli asia mikä hyvänsä niin syyllisen etsintä on tietysti aina turhaa ja epärakentavaa eikä se ole tarkoitukseni. Mutta kun näitä syypäitä kuitenkin välillä etsitään niin vilpitön mielipiteeni on EI. Se on joskus ammoin ollut kyllä tai osin - mutta nyt se on varsin pitkään ollut ei ja syyt tulevat alla.

Miksi ylipaino ei ole oma moka - taustat

Koen keskeiseksi asiakastyössä, että asiakas kertoo jotenkin syömistarinansa ja taustansa. Ja näitä tarinoita kun kuuntelee niin poikkeuksetta reaktio tarinaan on: "Mitenkään muuten ei olisi oikeastaan voinutkaan käydä..". Matkan varrella niin moni asia vaikuttaa siihen minkälaiset elintapaeväät kassiin tarttuvat matkalla lapsesta aikuisuuteen ja ne tuntuvat hyvin pitkälti ohjaavan painoakin. Kasvat perheessä jossa ei tehdä ruokaa, ei ole ruokarytmiä - ropleemo.

Sen päälle tulee mahdolliset perheen sisäiset ristiriidat jotka syövät psyykettä - grande ropleemo. Jne. siis näitä taustajuttujahan on loputtomiin. Ja vastaavasti kyllä se painonhallinta tulee aika luonnostaan kun kasvaa kotona, jossa opitaan monipuoliseen syömiseen ajallaan ja muutenkin on asiat pitkälti kunnossa.

Eli kyllä ne mahdollisuudet tulevaan painonhallintaan luodaan hyvin varhain ja kotona. Toki sen jälkeenkin asioita voi kääntää parempaan yksilötasolla mutta noin laajemmin esimerkiksi kansanterveyden kannalta ajateltuna siihen ei kannata luottaa koska isossa mittakaavassa paino nuoruudessa ennustaa vahvasti painoa aikuisiässä. Tässäkin tullaan helposti isoihin syyllistämis/syyllistymiskysymyksiin kun kotipuolessa koetaan paino-ongelmat huonona vanhemmuutena.

Tuskin kellään on tähän syyllistämiseen tarvetta - asiat ovat yleensä niinkuin ne ovat jostakin syystä ja ne syyt ovat monimuotoisia. Mutta ei siitä oikein mihinkään pääse, että kotona painonhallinnan pohja luodaan tavalla tai toisella - ja näihin taustoihin ei sillä yksilöllä ole juuri sanansijaa eikä siis myös syytä.

Miksi ylipaino ei ole oma moka - huonot ohjeet

Muistellaanpas pysyvän laihdutuksen ydiasioita. Jokainen voi itse miettiä kuinka monen laihdutusta haluavan silmään ylipäätään osuu ohjeet syö-sen-verran-kuin-haluat-mutta-tasaisemmin-ja kasviksia-lisää-plus-hoida- jaksamistasi. Ja jos osuu niin intuitiivisesti siihen ei uskota. Eli käytännössä valtaosa on yrittänyt saada painonsa alas syömällä vähemmän ja liikkumalla enemmän - joka on yleensä surkea tapa. Ei ole yksilön vika jos hyviä painonhallintaohjeita on harvassa ja hän uskoo tekevänsä juuri kuten pitääkin - vain todetakseen ettei ongelma ratkea ja luulee vian olevan itsessä. Lukemattomienkin kitukuurien jälkeen ihmiset usein kokevat vian olevan itsessä eikä ohjeissa: "kyllä niillä laihtu ettei ohjeissa ollut vikaa mutta mä en vaan pysty.."

Koomisesti kuulee joskus kuinka joku sanoo, ettei ylipainoisella ole ollut tarpeeksi yritystä tai itsekuria. Hitto, tyypillinen ylipainoinen on elämänsä aikana laihduttanut kymmeniä tai satoja kiloja ja on jaksanut taistella syömistä vastaan vuosikausia - hänellä on todennäköisesti tsemppaamisen historia, jota ei voi edes tajuta kun ei/en ole sitä elänyt. Mutta kun keinot on mitä on, niin ei se tsemppi oikein auta.

Nuo kaksi syytä riittää minulle

Aika pitkälle nämä kaksi syytä selittävät miksi en koe ylipainon olevan yksilön vika - pääsääntöisesti asiakkaan tarinaa kuunnellessa päällimmäinen fiilis on "Ei hänellä ollut mitään saumaa onnistua". Toki näkökantani on hyvin deterministinen. Mutta se on sitä ihan puhtaasti kokemuksesta huolimatta aiemmasta toisenlaisesta ideologiasta. Enkä tarkoita, etteikö painolle voisi jotain - voi paljonkin sitten kun tunnistaa missä se painonhallinnan pullonkaula pohjimmiltaan on ja saa siihen järkeviä ohjeita. Eli jotenkin näin tämä tuppaa menemään:

  • hankala tausta, hyviä ohjeita ei näy = ei painonhallintaa
  • hankala tausta, saa hyviä ohjeita = hyvin käynee
  • hyvä tausta, saa huonoja ohjeita = huonosti käynee
  • hyvä tausta, hyviä ohjeita - painonhallinta on yleensä helppoa

Ja meillä nyt ei vaan satu olemaan maailmaa, jossa asiat olisivat aina hyvin ja hyvät ohjeet realisoituvat kovin äkkiä laihduttajan eteen.

Kun joku pitää ylipainoa pääosin henkilön omana vikana tai jonkinasteisena luonteenheikkoutena niin minusta siinä on kyse puhtaasta tietämättömyydestä. Mutta samalla siinä on jotain vastenmielistä itsensä kohottamista - "mä olen onnistunut kun mä olen niin hyvä, mutta toi ei..." Ei kiitos sellaista. Mutta tässä oli lyhyt johdanto teemaan - ja jatketaan keskustelua kommenteissa joita odotan sillä on tästä paljon toisenlaisiakin ajatuksia.

PS. Sattui just tulemaan ulos tutkimus, jossa katsottiin laihduttaneiden olevan vähemmän laiskoja verrattuna entiseen ylipainoonsa jos he olivat laihtuneet elintapamuutoksilla. Mutta jos laihtuminen oli leikkauksen avulla niin heidät koettiin yhtä laiskoiksi kuin ennenkin. Tämä lihavuus=laiskuus assosiaatio on jotain... jätetään nyt sanomatta. Mutta sen ajatuksen yleisyys on surullista.

PPS. Teeman jatkopurkua seuraavassa blogautuksessa "Painosyyllisyyden jälkipuintia"

Kommentit (114)

Kommentit on siirretty Patrikin aiemmasta Blogspot-blogista (patrikborg.blogspot.com).

  • Sohvi

    Minä äänestin Ei:n puolesta. Ihan omasta kokemuksestani käsin. Aikaisemmin olisin varmaan vastannut Kyllä. Nykyisin olen täysin eri mieltä. Kiitos siitä sinulle Patrik. Koko homma lähti käyntiin ammoisista keskusteluista ruoan jälkeisestä väsymyksestä. Kysyin, että olisiko mahdollisesti syynä insuliiniresistenssi.(Silloin en edes juuri tiennyt, mistä asiasta on kyse. Veikkasit näin olevan. Se tieto muutti koko suhtautumiseni ruokaan ja syömiseen. Aiemmin ajattelin vain, että jos syö suht monipuolisesti kalorivajeella, paino putoaa, mutta kohdallani ei käynytkään näin. Sitten jo todettiinkin 2-tyypin diabetes. Nämä jutut kohdallani aiheuttivat sen, että aloin etsiä tietoa ja se tieto muutti syömisiäni verensokerimittausten ohella. Siihen suuntaan, että verensokeri pysyisi mahdollisimman vakaana, eikä verensokeripiikkejä tulisi. Sittemmin verensokerini ovat normalisoituneet täysin normaaleiksi aivan ruokavalion seurauksena. Paino lähti putoamaan vasta verensokeritasojen laskemisen jälkeen. Eli ei voi sanoa, että painonpudotus auttoi verensokeritasoihin. Tarpeeksi kasviksia ja marjoja, tarpeeksi proteiinia, tarpeeksi rasvaa ja tarpeeksi vähän nopeaa hiilaria. Se oli se avain omalla kohdallani. Viimeksi diabetes-kontrollissa käytyäni lääkäri totesi, että diabetes ja verensokeriongelmat (insuliiniresistenssi seurauksineen) on hyvin vahvasti geeniperusteinen ja jos tätä ei geeniperimää huomioi, verensokeritasot nousevat taatusti melko nopeasti yhä kasvavan lääkemäärän myötä, jos näitä ei ota huomioon. Kuten olet sanonut, itsekuri ei ole avain, vaan tieto on. Minäkin kuvittelin olevani tunnesyöjä ja ties mitä, mutta kun tietoa tuli ja opin sitä soveltamaan arjessa, homma lähti pelittämään aivan toisella tapaa kuin aikaisemmin. Minusta kyse ei ole ruuan määrästä eikä kaloreista vaan ruoan laadusta ja sen vaikutuksesta ihmisen kehoon ja hormonitoimintoihin. Tämä on nyt vain oma vaatimaton kokemukseni asiasta. Onneksi uskoin tiedon voimaan, enkä siksi enää peräänkuuluta keneltäkään tahdonvoimaa näissä asioissa. Tahdonvoima ei auta.

    • Patrik BorgKirjoittaja

      Tahdonvoima ei auta. Hyvin sanottu.

    • Nimetön

      Tahtominenhan on tunnetta. Mielestäni tahtomisen tunnetta tarvitaan hyvinkin paljon siinä, kun alkaa toteuttaa terveellistä ruokavaliota. Ei huvittaisi tehdä eväitä päiväksi, mutta kun hommassa on tunne mukana, eväiden tekeminen a) muistuu mieleen ja b) niitä on mukava tehdä. Tahtoa tarvitaan siihen, että suunnittelee asioita ja toteuttaa suunnitelman eli esim. päättää ajoissa hankkia oikeita ruokatarvikkeita. Onko sitten niin, että tällaiseen tahtomiseen ei tarvita tahdonvoimaa? Minusta kaikkeen tahtomiseen tarvitaan. Ja se voima tulee siitä tunteesta, että tekee asioita oikein ja ne ovat itselle parhaaksi. Joten ehkä tahdonvoimasta jaarittelu on lopultakin aika turhaa.

  • Nimetön

    Mietin hyvän aikaa miten perustella kyllä-ääntäni... Olen lapsuudesta asti ollut tunnesyöjä. Nyt aikuisena sitten opettelemassa pois kertyneistä kiloista ja huonoista ruokailutottumuksista. Psyyke ja ruoka liittyvät ainakin minulla voimakkaasti toisiinsa. Välillä mietin, mitä olisinkaan tehnyt, jos en olisi syönyt. Ehkä olisin hajottanut paikkoja vihoissani, pahimmillaan. Ruoka oli turvapaikka. Mutten siltikään hyväksy sitä, että päästin itseni kuntoon, jossa olin vielä noin vuosi sitten (siitä olen jo laihtunut aika tavalla). Omien kokemusteni pohjalta en kuitenkaan syytä ylipainosta ketään muuta kuin itseäni - muut olkoon sellaisia kuin ovat. Joten ehkä minun olisi sittenkin pitänyt vastata ei...?

    • Patrik BorgKirjoittaja

      Niin, ehkä sinun olisi pitänyt vastata ei :) Kuten jutussakin sanoin niin ihmisillä tuntuu olevan kovasti taipumusta syyttää itseään silloinkin kun sille ei ole syytä. Jutustasi tuli sama mieleen.

    • Nimetön

      Olen ollut koko elämäni hoikka, kunnes sairastuin, ja aloitin kortisonin käytön, olin tuolloin 51-vuotias. Kortisonia kuluu välillä aivan tähtitieteellisiä määriä, ja se sekoittaa aineenvaihduntapakan melko hyvin. Sen lisäksi, että lääke turvottaa, niin se myös kiihdyttää ruokahalua. Sanoisin, että yli puolet liikakiloista on lääkkeestä johtuvaa ja loput sitten oma syytä. Joka tapauksessa, niin kun olin VHH:lla niin minulta ei pudonnut kuin 6 kiloa,vaikka olisi ollut toivottavaa, että kiloja olisi mennyt saman verran lisää. Mieheni puolestaan laihtui 16 kiloa, söimme täsmälleen samaa ruokaa, emmekä juurikaan livenneet, eli tarkkoja oltiin. Sairauteni on sellainen, että entiset liikunta-asiat ovat jäänneet vähälle, ainut liikunta jota harrastan on kävely. Ruoka sensijaan on terveellistä ja maittavaa, sillä VHH:sta tuli elämäntapa eikä pelkkä laihdutuskuuri. En ennen VHH:ta syönyt koskaan niin paljon vihanneksia ja juureksia kuin nykyään. Minua entistä hoikkaa naista tietenkin välillä harmittaa nämä 12 ylikiloa, mutta olen silti tyytyväinen, että olen kohtalaisessa kunnossa, ja vielä suoriudun arkisistä asioista, ja pystyn käymään töissä. Mutta tosiasia on kyllä se, että ihan kaikki ei aina johdu itsestä, vaan syitä ylipainoon voi olla moninaiset.

  • toinen O.

    Ihana kirjoitus :)Tätä näkökulmaa kun saisi menemään perille meille tuleville ravitsemusterapeuteille luennoiville lääkäreillekin, niin olisin onnellinen. Mua raivostuttaa lihomisen tai laihtumisessa epäonnistumisen näkeminen pelkkänä itsekurin puutteena, tyhmyytenä tai haluttomuutena noudattaa ohjeita. Miksei koskaan mietitä sitä, että joskus vika saattaa olla niissä ohjeissakin (esim. liian alhaiset kalorisuositukset), eikä välttämättä aina potilaassa? Ylipäänsä kaipaisin ymmärtävämpää otetta ylipainosta puhuttaessa. On surullista, että tuleville terveydenhuollon ammattilaisille siirretään yliopistossa todella ikäviä asenteita, jotka eivät voi olla vaikuttamatta ajatteluun, ellei sitten itse aktiivisesti pohdi näitä juttuja. Ei niin, että kaikki luennoitsijat toimisivat näin, mutta muutamakin on turhan paljon. Ja ei, en ole sitä mieltä, etteikö ihminen olisi itse vastuussa tekemisistään ja syömisistään, mutta silti olisi armollista ottaa huomioon ne psyykkiset, fyysiologiset ja sosiaaliset seikat, jotka väistämättä vaikuttavat siihen, paljonko ja millaista ruokaa ihminen syö.

  • Elina

    Mulla ei mielestäni ole ollut kodista opituissa malleissa mitään kovin pahasti vialla. Olinkin lapsena ihan normaalipainoinen. Syyt lihomiseen löytyy kyllä korvien välistä, mutta toisella tapaa kuin varmaan suurin osa tarkoittaa. Lyhyesti voisi kai todeta, että hyvin moni mun ongelmistani on johtunut siitä, että aika moni muu asia jää tärkeysjärjestyksessä kakkoseksi, kun haluaa kuolla. Tai myöhemmin taistelee sitä halua vastaan. Nuorisopsykiatrian resursseja suurempi ongelma on kohdallani ollut se, ettei kukaan näe ongelmia, vaan kaikkea pidetään hankalana murrosikänä vakavan masennuksen sijasta. YTHS:n laihdutushoitaja on varmaankin ainut henkilö, jolta olen elämäni aikana saanut asiassa järkiohjeita.;) Totesi, että tiedän kyllä terveellisistä elämäntavoista tarpeeksi, eikä hän edes uskalla esitellä kaloritaulukoita (korkea syömishäiriöriski), vaan suositteli terapiaa. Itse kun olen järkeillyt asian niin, ettei oire poistu oiretta, vaan syytä hoitamalla. Kun mieli on tasapainossa, pystyy ylläpitämään jonkinlaista päivärytmiä, syömään vailla tarvetta hakea ruuasta lohtua, jopa harrastamaan liikuntaa. Täytyy tähän vielä huomauttaa, että paniikkihäiriöiselle on aivan turha selittää, miten ulkoilu auttaa, jne. Ongelma ei lainkaan ole tiedon tai halun puute, vaan se, ettei ulos pääse lähtemään. Toisaalta toimivat lääkkeet kartuttivat kiloja n. +20, mutta oli mielestäni sen arvoista kaikesta huolimatta.;) Kuten sanottua, ne syyt, ei oireet.

    • Patrik BorgKirjoittaja

      Todella monen ylipainon takaa löytyy mielenterveysongelmia. Onko se henkilön oma vika ja heikkous?! Tämä kysymys on minusta tyyppiesimerkki siitä, että yksilön syyttäminen paino-ongelmasta on jossain määrin hyväonnisten tietämättömyyttä. Samalla tarinasi on tarpeellinen tarkennus siitä, että vaikka jutussani viittasin taustoissa lähinnä kodin vaikutukseen niin toki siellä ovat kaikki muutkin asiat: kaverit, kouluympäristö, tapahtumat jne.. Eli ilman muuta kodissa asiat voi olla kunnossa ja silti jokin muu hyvinvointia toiseen suuntaan.

  • Nimetön

    Pahinta ylipainoisena olemisessa on ehkä juuri se, että ihmiset kuvittelevat lihavuuden olevan täysin oma vika. Olen itse ollut painokäyrien yläpuolella ihan syntymästä saakka. Mitään erityistä lihomiskautta tyyliin lapsensaanti, stressi tms. ei ole ollut. Lapsena minulta kiellettiin herkut, koska olin lihava. No, tarvitseeko edes kertoa, että kielletystä tuli erittäin kiinnostavaa..? Aikuisena yritin laihduttaa liikkumalla ja painonvartijoilla. Nälkä oli, paino putosi muutaman kilon ja tuli pian takaisin. Tuntui, etten jaksa enää. Laihduttaminen täytti koko elämän ja tuntui siltä että nälissään laihtui, kylläisenä lihoi. Kuin valitsisi isorokon ja koleran väliltä! Päätin kokeilla karppausta. 10kg lähti eikä ole tullut kahteen vuoteen takaisin. Ei tosin ole pudonnut lisää. Alan uskoa siihen, että jokaisen elimistö on erilainen ja minä kuulun siihen ryhmään, joka tarvitsee enemmän rasvaa, vähemmän hiilaria. Mutta olen katkera siitä, että sairautta kyllä hoidettaisiin, mutta ylipainoinen jätetään oman onnensa nojaan ja pahimmassa tapauksessa vielä syyllistetään päälle ja luullaan että makaan sohvalla sipsipussi vieressä ja syytän geenejäni. Ihan oikeasti, kaikki on kokeiltu, mutta vasta hiilaritietoisuus auttoi 10kg pysyvästi pois. Mitenkähän tästä eteenpäin?

    • Patrik BorgKirjoittaja

      Vastauksena viimeiseen kysymykseen, oletko tarkistanut kohdallasi tuon "laihdutuksen ydinasioita" linkin ja sen pääteemat? Etenkin kohdat 1-3. Jos ne ei ole kohdallaan niin niistä eteenpäin.

    • Nimetön

      1. Elämä on stressaavaa, mutta siitä selviytyy paremmin, kun saa painoa pois. Jopa terveydenhoitaja sanoi, et älä mieti painoa jos stressaa, mut minusta onnistunut painonpudotus antaa energiaa. 2. Haastetta on. Syyllistyn aina kun sorrun herkkuihin. Minun kroppani ei anna anteeksi mitään repsahduksia. 3. Teen parasta aikaa ihmiskoetta itselläni pitämällä ruokapäiväkirjaa ja merkkaamalla kaikki repsahdukset sinne, jotta näkisin millä ateriarytmillä ne pysyvät poissa. Kiitos vastauksestasi ja siitä, ettet syyllistä ylipainoisia, vaan analysoit painonnousun oikeita syitä :) -Niina

    • Nimetön

      Hei, tämä juttu kuulostaa ihan mun jutulta! Kukaan ei oikein tahdo uskoa, kun sanon että olen ollut laihdutuskuurilla 4-vuotiaasta saakka, (nyt 47v). Itse yhdistän tähän sisarusteni syntymän,(kaksoset), ja sen seurauksena hieman vähemmälle vanhempien huomiolle jäämisen. Olen ilmeisesti "syönyt suruuni", kun kertaheitolla tuli kaksi jotka vaativat huomiota niin että sain aika paljon touhuta itsekseni. Pari kertaa olen saanut itseni normaalipainoon, mutta aina se jostain syystä tulee takaisin. Tämä viimenen kerta johtui/johtuu raskausdiabeteksesta jota ei meidän neuvolassa huomattu.Nyt sitten taas yritetään löytää oikeaa polkua...

  • Patrik BorgKirjoittaja

    Kisa gallupissa on kutkuttavan tiukkaa ja ihan hitusen yllättää näin tiukka kisa! Tiesin Kyllä ääniä tulevan enemmänkin mutta että ihan tasoissa toistaiseksi. Antakaas "Kyllä" vastanneet vähän perusteluja :) "Ei" vastaushan voi vaikuttaa ihan hyssyttelyltä, hyysäämiseltä ja kuoliaaksiymmärtämiseltä - vaikka yritinkin perustella ettei siitä ole minusta kyse. Mitä argumentteja löytyy "Kyllä" vastauksille?

    • Nimetön

      En saa vastattua tällä luurillani, mutta vastaisin kyllä. Ja vain omasta puolestani puhuisin. Olen patalaiska hedonisti ja tästä syystä paino-ongelmani ovat täysin omaa syytäni. Syön ihan laadukkaasti, joskin parantamisen varaa olisi. Tietoakin on, joten vika on itsessäni.

  • Heli

    Neljän lapsen syyllistynyt äiti täällä moi. Meillä on koko perheelle tarjolla ihan samaa tavallista kotiruokaa, kasviksia, hedelmiä, ruisleipää, maltillisesti herkkuja. Mielestäni ihan kohtuu terveellisiä, ei liian nipoja, valintoja ruoan suhteen. Kuitenkin yksi lapsista on reippaasti ylipainoinen muun perheen ollessa normaalipainoisia (ei laihoja kuitenkaan). Kovasti olen miettinyt, mistä moinen johtuu. Lapsuusiän vaikeasta ruoka-allergiasta? Lyhyestä imetysajasta? Puolivuotiaana sairaalassa vietetyistä kahdesta viikosta, kun äiti meni yöksi kotiin jättäen tiputuksessa olevan lapsen sidottuna petiin yöksi? Monesta lapsesta pienin ikäeroin (hän on toinen lapsemme)? Pojan herkkyydestä? Liiasta puuttumisesta painonnousuun? Niistä monista, monista haukuista mitä siitä syystä on saanut? Onko itsetunto lyttääntynyt? Ja/tai uhma järkeä vahvempi - vastustaa äitiä syömällä just niin kuin äiti EI haluais? Vai onko ne ruokavalinnat sittenkin olleet niin huonoja? Miksei sitten muiden lasten kanssa ole samaa ongelmaa?? Tämä aika laiha poika meni 5-vuotiaana päiväkotiin, siitä alkoi painonnousu. Tällä hetkellä on 15v eikä todellakaan kerro painoansa. Käyttää isoja, löysiä vaatteita, ei näyttäydy ilman paitaa, käy uimassa tms. Oli jossain vaiheessa painokäyrillä menossa +60 tienoilla, nyt ei mitään tietoa. Kasvamisen myötä paino on kuitenkin hitusen tasaantunut. Pojan terveyttä on tutkittu paljon ja etsitty syitä/ratkaisuja. Hän on ollut kaikesta tosi vaivautunut ja aivan haluton tekemään asioille mitään, eikä koe painoaan ongelmana. Ei näköjään auta kuin sivusta katsoa, miten pojan omat rahat menee kurkusta alas energiajuomina, sipseinä, karkkeina... näihin kun on vaikea puuttua, sanokaa mitä sanotte. 15-vuotias haluaa jo määrätä itse. Ja tietää varmasti, etten tykkää noista valinnoista. Olen itse melko tietoinen ja kiinnostunut terveysasioista. Tosin olen myös sairastanut parikymppisenä bulimiaa. Vartalon (oman ja muiden) kyttäämistä en varmaan osaa lopettaa koskaan. Minulle pojan lihominen on ollut jonkinlainen henkilökohtainen kriisi. Eli kovasti tässä mietin, miten yksi kerää itselleen ylipainoa ja muut taas ei. Että onko se vika siellä kotona? Onko se räpättävän äidin syy? Vai onko se sittenkin poika itse, joka on ihan kuin uhmallaankin päättänyt tehdä vastoin äidin neuvoja?? Jotenkin en vain koe asianani enää tässä vaiheessa puuttua hänen syömiseensä - hän tietää kyllä tarpeeksi ja silti valitsee noin. Vai pitäisikö puuttua: ottaa kuukausiraha pois, tai kieltää omalla rahalla ostamisen vapaus ja oikeus??? Kuulisin mielelläni mielipiteitä tähän.

    • Patrik BorgKirjoittaja

      Ensinnäkin tuo mitä muuallakin vastasin. Koti on tärkeä (tärkein?) ja sen jutussa mainitsin mutta toki vaikutteita tulee paljon muualtakin. Ja ihan mahdotonta nyt sanoa miksi yhden lapsen paino on suurempi. Voi olla fysiologista ja ei mitään tekemistä kodin kanssa - ei ykkösvaihtoehtoni mutta mahdollista. Toisen kappaleen kysymyksesi ja muutenkin kuvauksesi päiväkodeista jne. olivat sellaisia tyypiltään joissa se vastaus voisi piillä - ehkei juuri nuo kysymykset mutta niissä ollaan aika olennaisten asioiden äärellä. Kun en ainakaan vielä ole kokenut samaa tilannetta niin on helppo sanoa ettei kannata syyllistyä - mutta ymmärrän että siltä voi olla vaikea välttyä. Mutta ei minulle tullut tuosta tarinasta sellaista vaikutelmaa että sinun kannattaisi itseäsi syytellä. On mahdoton nyt tietää mistä asia juontuu (poikasi voi päästä nyt tai myöhemmin siitä kiinni) ja kukaan vanhempi ei hoida asioita täydellisesti.

    • Nimetön

      Sekä meillä että siskon perheessä sama tilanne, ja sama oli itelläkin. Mä olin se pyöree ku muut sisarukset oli hoikkia. Hmm....

    • Patrik BorgKirjoittaja

      Niin ja usuttaminen painoasiassa ei varmasti auta. Minä antaisin oman motivaation heräillä itsekseen vaikka voi mennä pitempäänkin - voipi olla ettei se herää jos muut sitä koko ajan yrittää herätellä.

  • maama

    Hyvä ja ajatuksia herättävä teksti, kiitos tästä. Itse olen havahtunut huomaamaan, että me ihmiset tuppaamme vaatimaan suunnattoman nopeita muutoksia, koska olemme kasvaneet fast-kulttuuriin, joka kiihtyy kiihtymistään kaikilla elämän osa-alueilla. Haluamme ratkaisun tähän käteen, juuri nyt, eikä kohta. Jos lisäämme kasviksia lautaselle tänään, huomenna pitäisi peilikuvan jo näyttää erilaiselta ja viime vuoden housujen mahtua jalkaan. Se kun ei mene niin, elämä ei mene. Uskallan väittää, että monella laihdutusyritys töksähtää väsähtämiseen ja turhautumiseen. Näin olen itse huomannut lähipiirissäni. Ensimmäiset kilot karisivat viikossa tai kahdessa kun tuttuni jätti ruokavaliosta turhat hiilihydraatit pois, mutta sitten painonlasku hidastui. Iski epätoivo, epäusko, masennus. Ja siinä oli taas itsesyyttelyn ja lamaannusen kierre valmis. Olen vahvasti sitä mieltä, että terveyden tavoittelussa mielellä on aivan valtava voima. Ensin on opittava rakastamaan itseään tarpeeksi, antamaan itselleen armoa ja hyväksymään itsensä tämän näköisenä juuri nyt. Siinä piilevät avaimet muutokseen ja myös halu saada aikaa pysyviä terveysmuutoksia. Jos ainoa ajatus ovat ne kilot, niin kyllähän ne lähtevät vaikka rotanmyrkyllä(kuten viimeisimmässä postauksessani kirjoitin). Kalorisaldon voi täyttää millä tahansa ja laihtua kun elelee vajaakaloreilla, mutta todellinen terveys ja hyvinvointi lähtee kuitenkin aivan muualta: korvien välistä, tasapainosta, kokonaisvaltaisesta elämäntavan muutoksesta ja lautasen sisällön laadusta määrän sijaan. Rohkenenpa väittää, että kun lautasen sisältö asettuu kohdilleen, monipuoliseksi, tasapainoiseksi ja kaikki kehon tarpeet täyttäväksi, myös kalorit loksahtavat paikalleen ihan itsekseen ilman laskemisia ja pisteytyksiä. Lihavuus ei ole mikään "oma syy", koska siihen ovat vaikuttaneet lukuisat tekijät ihmisen historiassa, geeneissä(kin), elämäntapahtumissa. Sanonpa myös, että nykyaikana me syömme paljon ruokaa joilla "nälkä kasvaa syödessä", ihan konkreettisesti. Tyhjillä kaloreilla täytetyt herkut ja prosessoidut einekset täyttävät hetkeksi ja nostavat sokeripiikin taivaisiin, kunnes iskee romahdus ja entistä armottomampi nälkä. Osoitan vähän sormella myös ravitsemusteollisuutta, joka on osaltaan luomassa tätä kansansairauksien ja lihavuusepidemian kierrettä. Kuluttaja on se, joka joutuu etsimään oikeaa ja aitoa ruokaa suurennuslasin kanssa, vaikka mielestäni ruoan tuottajan kuuluisi olla vastuussa siitä että tuottamansa tavara on tosiaan ruokaa. :) Kiitos tästä! Herätti ajattelemaan liiankin kanssa. T. Maria, ravitsemustieteen opiskelija.

  • Tanja

    Mä taas takerruin siihen, että nuoruuden paino ennakoi aikuisuuden painoa ja NIIIIIN toivoisin, että siihen lasten räjähdysmäisesti lisääntyneeseen ylipainoon puututtaisiin. Lapsen kohdallahan se on vain ja ainoastaan vanhemman "vika" (apua - nyt saan varmasti vihamiesryöpyn niskaani..) - ylipainoinen lapsi tarvitsee todella apua ja tukea kasvaakseen ylös (ja ulos) ylimääräisistä kiloistaan. Teen töitä lasten parissa ja kauhistelen kyllä monien perheiden ruokatottumuksia. On myös käsittämätöntä, millaisia määriä lasten annetaan syödä herkkuja (hetki sitten jossain kahvilassa vanhempi oli ostanut nettiaikaa itselleen hankkimalla kahdelle lapselle pussin sipsejä ja toisen kanrkkia sekä puolen litran limut ja istui koneella tyytyväisenä viereisessä pöydässä..) ja miten välipalaeväiksi kouluun lykätään paketti suolakeksejä tai eineslihapiirakka. Joka päivä. Jos vanhemmat eivät pysty tarjoamaan lapselleen riittävän hyviä (ei siis täydellisiä vaan riittävän hyviä) malleja, olisi apua oltava tarjolla neuvolassa ja kouluterveydenhuollossa paljon nykyistä enemmän. Tämä ei ole kyllä tai ei vastaus, lähinnä kannanotto lasten puolesta. Oma ongelmani on kätkeä omaa välillä liian tiukkapipoista suhtautumista painoon ja ruokaan lapsiltani ja opetella sitä rentoa syömistä... Blogissani juuri nyt mielestäni hyvä video lasten arkiliikunnasta. Samanlasin ajatuksin voisi lähteä tarkistelemaan perheen syömistä, pienin valinnoin.

    • Patrik BorgKirjoittaja

      Niin, kyllähän kaikki ovat huolissaan lapsista mutta on totta että poliittisen päätöksenteon teot ovat rajallisia ja menossa kai väärään suuntaan. Ja noita päätöksiä tarvittaisiin sen vääntövoiman saamiseksi. Eikös kunnallisvaalit ole tulossa?

  • Sanna T.

    Minusta on aika loogista, että porukka lihoo: ruokaa on tarjolla pilvin pimein, sitä on useimmilla varaa hankkia ja sitä mainostetaan joka mediassa. Liäski meidän ei tarvitse välttämättä enää liikuttaa itseämme omin voimin, jos emme sitä erityisesti halua. Tarkoitukseni on siis sanoa, että osa meistä lihoo, koska ruoka on hyvää ja sitä tulee helposti syötyä yli tarpeen. Ei kyse ole välttämättä sen kummemmasta (osalla ihmisistä)

    • Sanna T.

      Vielä tarkennus: Blogautuksessasi tuli vahvasti esiin lihavuuden taustalla olevat kasvatukselliset ja psyykkiset ongelmat. Nämä ovat toki osa asiaa, mutta eivät kaikkien kohdalla. Minusta osa ihmisistä siis yksinkertaisesti syö näissä yltäkylläisissä oloissamme liikaa, iman sen kummempia kasvatuksellisia tai psyykkisiä taustoja. Mutta ehkä on niin, että ammattilaisen vastaanotolle hakeutuu tietynlaisia ihmisiä, joilla lihavuus siis vahvemmin yhteydessä mainitsemiisi psyykkisiin tekijöihin? Olen samaa mieltä toisesta pääpointistasi: varmasti on niin että osa räpiköi eroon lihavuudesta täysin toimimattomin ohjein/keinoin.

    • Patrik BorgKirjoittaja

      Niin se miksi ihmisten paino nousee on todellakin aivan loogista. Syyllistämiskommentti taitaa kuitenkin olla tyypillisimmin "miksi he eivät reagoi siihen?!?!?". Minusta vastaus on usein että reagoivatkin mutta eväät ja ohjeet eivät vain riitä tuloksiin kovasta yrityksestä huolimatta. Ja jotkut kai ajattelevat etteivät he yritä tarpeeksi?

  • MahaTar

    Jaha, se on Reijo ollut ahkerana. Hyvä niin. Syöminen, syyllistyminen/-täminen ja ylipaino. Vauvau. Aihe on mielenkiintoinen, monipuolinen ja hankalakin. Syitä on syömiseen yhtä monta kuin on syöjää ja syöjän historiaa. Syöminen on psyykkinenkin tapahtuma. Syöminen voi olla korvike, sijaistoiminto tai yritys peittää muita ongelmia. Syömisestä keskusteleminen netissä osoittaa pitkälti sen, että se on syvästi tunnepitoinen asia ja perustarve, josta ollaan valmiita taistelemaan viimeiseen leiv...pisaraan. Siitä huolimatta, että nykyihmisen ei ole tarvinnut taistella syömisistään enää ties kuinka moniin tuhansiin vuosiin. Konkreettisesti. Alkaa tuntua siltä, että lihavuuden hoidossa on A-klinikka, Minnesotametodi, psykoterapia tai ihan vaan perinteinen keskusteluterapia enemmän tarpeen kuin muu medikalisaatio tai ruokavalio. Uskon vahvasti, että meillä kaikilla on aineet, mutta niiden itse ja yksin etsiminen ei onnistu pelkästään kirjoja lukemalla. Tarvitaan intiaaniopas. -Massu

  • Heli

    Lisään vielä edelliseen, että meidän perhe ei ole mikään erityisen liikunnallinen tai harrastava. Tämä pulska poika on kuitenkin oikein erityisen haluton tekemään mitään liikunnallista. Kuitenkin hän on käsittääkseni omassa kaveripiirissään mukava, pidetty poika, ei mikään yksinäinen poikarukka. Eikä häntä ole varmaankaan koskaan kiusattu lihavuudesta. Minun kanssani ne sodat sitten soditaan, joka päivä, joka asiasta... Olen suorapuheinen ja sanon pahasti, myös lihavuudesta. Nyttemmin olen vain koittanut ajatella, että se asia ei ole minun ongelmani enää, hän on kyllin iso valitsemaan itse. Tietoa on riittämiin, valinta on hänen. Vai onko...?

    • Nimetön

      Hei Heli. Minusta kirjoituksessasi oli hienoa se, että olet pystynyt rehellisesti näkemään itsesi ja siten sinulla on vielä mahdollisuus korjata niitä fiiliksiä, mitä äidin asenne on pojan itsetunnolle aiheuttanut. Minun motiivi ei missään tapauksessa ole syylistää, koska kukaan meistä ei ole täydellinen ja kaikki toimimme omien voimavarojemme mukaan. Vanhemman vastuuseen taitaa kuulua jatkuva syyllisyys. Tiedän itse kuinka kamalaa on tuntea olevansa epäonnistunut, vähemmän kaunis ja ei hyväksyttävissä oleva oman äitinsä silmissä. Enemmän siis vanhempana syyllistyisin siitä, mitä olen tehnyt lapseni itsetunnolle kuin siitä, että olenko hänet lihottanut.

    • Heli

      Tähän minä itse asiassa olen nyt yrittänyt itseäni kasvattaa; hyväksymään lapsi sellaisena kuin hän on. En tiedä miksi on tosi vaikeaa ollut katsella sitä, miten kilot vuosi vuodelta kertyvät. Onko se osittain juuri sitä, että "miten vanhemmat on päästäneet lapsen lihomaan"???? Poika on todella itku silmässä välillä kuunnellut valituksiani, ja tiedän, TIEDÄN, ettei saisi olla niin paha suustaan.. ei saisi just noita sanoja toistella, että "itsepähän kilosi kannat".. ei saisi takertua hänen ulkomuotoonsa, vaan siihen mitä hän sisältään on. Olen itse asiassa sitä mieltä, että vain pahensin asioita puuttumalla niihin niin suorasanaisesti. Ja siksi syyllistän itseäni asioista. En siksi, että olisin tarjonnut pelkkää pullaa ruoaksi, koska tiedän etten ole. Opettelen siis sekä puuttumisesta ja syyllistämisestä - itseni tai pojan - pois. Uskon, kuten Patrik sanoi, että motivaatio herää itsekseen, jos on herätäkseen.

    • Nimetön

      Minä olin jo lapsena ylipainoinen. Kotona siitä keskusteltiin suorasanaisesti, mikä satutti, tottakai. Myöhemmin, aikuisena, olen kuitenkin alkanut ajatella, että perheemme vahvuuksia oli se, että asioista saattoi sanoa niin suoraan - ei tarvinnut varoa jokaista sanaa. Toki ihmiset ovat erilaisia, toiset herkempiä loukkaantumaan ja särkymään. Minä olen kuitenkin vahvempi ihminen lapsuuden perheeni ansioista.

    • Nimetön

      Heli, Haluan vain sanoa että mielestäni on ehdottomasti parasta ettet puhu painoasiasta poikasi kanssa (paitsi jos hän haluaa aloittaa keskustelun). En väitä, että Sinä "rikot" poikasi tai mitään sellaista, mutta itse "normaalivartaloisen" äidin lihavana tyttärenä minä vuorostani koin tulevani todella kaltoin ja epäoikeudenmukaisesti kohdelluksi. Koin, että en kelvannut ja että hän häpesi minua (niin kuin rehellisen [kiitos siitä!] kirjoituksesi perusteella saattoi ollakin). Koin, ettei häntä niinkään kiinnostanut terveyteni kuin painoni ja se, että olisin nätti ja urheilullinen (kuten hän nuorena). En nyt sano enempää, koska kirjoitan anonyymisti, enkä vuorostani halua käyttää kommenttiosiota epäoikeudenmukaisesti. Varmasti teet parhaasi ja usko siihen, että hän tosiaan itse herää asiaan sitten kun sen aika on (jos on) -- väitän, että olivatpa auttamisyrityksesi sitten millaiset hyvänsä, herätät esiin vain kapinallisen. (vrt. lääkäri, joka puhuu potilailleen tupakanpoltosta > hukkaan menee, jos ihmisen oma motivaatio ei ole läsnä, ja 'parhaassa' tapauksessa vielä kapinamieli nousee ja lopettamista ei harkita ainakaan seuraavaan 10 vuoteen...) Kaikkea hyvää Sinulle ja koko perheellesi ja toivottavasti osaat olla armollinen myös itsellesi ja oman kehosi suhteen! terv. MP

    • Patrik BorgKirjoittaja

      Juu ei ole moka :) Mutta noin olen kuullut sanottavan ja siksi se on otsikko.

    • Nimetön

      Onko ylipaino ylipäänsä moka? Oma moka tai ei, vai moka ollenkaan? No, tää on ehkä turhaa. Totta kai ainakin suuri ylipaino on terveysriski. Syyllistäminen eikä syyllistyminen ei auta, mutta auttaako halveksuntakaan? Noh, "itsepähän kannan kiloni tai "kantaa kilonsa" uumoilee sitä. En oikein tiedä mitä olen sanomassa, toki asioista ja ihmisistä pitää välittää, mutta mikä oikeasti auttaisi lihavaa. Hyväksy hänet, hyväksy minut sellaisenaan. Ja voihan olla - tai sitten ei - että hyväksynnän kokemuksen kautta Lihava jopa uskaltaa luopua jostakin kilostaan.

    • Nimetön

      Hei, ymmärrän sinua hyvin. Itse olin perheeni ainoa lihava. Olen siis nainen ja minulla on yksi sisko ja tietenkin vanhemmat. Perheessäni ihmeteltiin usein, miksi vain olen lihava ja syyllistettiin oikein kunnolla. Katsoin nyt aikuisena valokuvia ja hoksasin, että isäni sukulaisista moni on todella lihava. Eli perin jonkun geenin, joka altistaa lihavuudelle. (huom, ei aiheuta lihavuutta, vain altistaa sille. en usko, että pelkkä geeni lihottaa) Ja loppu onkin sitten sitä, että herkuista tuli minulle erittäin rakkaita, koska ne kiellettiin. Muistan huomanneeni, etteivät toiset lapset aina edes muistaneet, että esim. kaapissa tai pöydällä on karkkipussi. Minä huomasin aina ja joka paikassa ruoat ja varsinkin herkut. Olisiko sinunkin pojallesi mahdollisesti käynyt niin, että herkuista on tullut tärkeitä, koska hän on kokenut, että ne yritetään ottaa pois? Älä syyllistä turhaan itseäsi enää. Olet varmasti tehnyt parhaasi. Älä myöskään sano enää pojallesi painosta, se aiheuttaa vain uhmaa. Ja muista, ettei peli ole vielä menetetty. Minullakin oli samanlainen uhma nuorena, mutta nykyään en enää syö herkkuja ja paino on pudonnut yhteensä 20kg, joista 10kg karpaten. Kerroinkin tarinaani tuossa kommentissa "Anonyymi Feb 14, 2012 08:40 AM" Vielä on minullakin 20kg pudotettavana, mutta herkuista olen jo päässyt eroon :) ystävällisin terveisin, Niina

    • Nimetön

      Hei, Minulla on kaksi pientä poikaa. Toisella on aina ollut paljon suurempi ruokahalu aivan vauvasta asti ja toinen ei taas syö usein paljon mitään. Isolla syömähalulla varustettu poika on isokokoinen ikäisekseen (vasta 1,5 vuotias). Pitkä ja vanttera kuvaakin hänen ruumiinrakennettaan hyvin. Toinen poika (3v) on keskimittainen ja laihahko. Molemmat olivat syntyessään nelikiloisia ja toinen vähän pitempi toista. Molemmista minulla oli myös raskausdiabetes joita hoidin syömällä järkevällä vhh-ruokavaliolla. Ensimmäisen kansa kyllä söin paljon makeaa rd-diagnoosiin asti joka tehtiin vasta viimeisillä viikoilla. Toisen kanssa osasin varautua ja syödä maltillisemmin jo aika alusta asti. En tiedä mitkä kaikki ovat mihinkin vaikuttaneet, mutta uskoisin niin että ihmisillä on (geenit?) erilainen metabolia jo ihan syntymästä asti. Toki sitten elämäntavat ja kaikki muut aspektit vaikuttavat lopputulemaan, mutta jo lähtökohtaisesti olemme erilaisia tässäkin suhteessa. Niin ja yksi asia mihin tulisi kiinnittää myös enemmän huomiota on raskauden aikainen syöminen. Yleinen sääntö esimerkiksi on että ei saa laihduttaa niin sekin voi monille tarkoittaa että sitten voikin vetää kaksin käsin kaikenlaista:)

  • Satu

    En ole vielä äänestänyt. Jos äänestän ei, niin tarkoittaako se että en ota vastuuta omasta elämästäni? Silloin joku varmaan tulee ja haukkuu minua selkärangattomaksi otukseksi... Kuitenkin, kun ryhdyin pohtimaan minkälaisissa elämäntilanteissa olen lihonut, totesin että juuri niissä, jossa voimavarat valuivat muihin asioihin. Tässä yksi esimerkki: painoni oli pysynyt kohtuullisesti kurissa vuosia, mutta kun menin hyvin vaativaan työympäristöön, painokin ampaisi ylös. Kun lisää vielä heikot tiedot hyvästä syömisestä (en niitä oppinut ainakaan Painonvartijoissa jossa laihdutin 13 kiloa vuonna 2003), niin seurauksena oli tietysti huomattava painonnousu. Ei-vastauksen antaminen ei kai kuitenkaan tarkoita että ei voisi itse vaikuttaa mihinkään. Monia konkreettisia käytännön asioita voi parantaa, kuten minä teen nyt. Laitan parhaillaan iltasyömisiäni kuntoon. :-)

    • Patrik BorgKirjoittaja

      Niin jokainen varmaan ymmärtää ein ja kyllän eri tavalla. Mutta EI ei minulle tarkoita etteikö asialle voisi tehdä jotain ja ettei ota vastuuta. Se pitää minusta sisällään sen realiteetin että elämässä on asioita joissa hallinnan käsite on epärealistinen ja joskus ne tekevät painonhallinnan mahdottomaksi tai ainakin hyvin vaikeaksi. Eli EI vastauksellakin voi laihduttaa ja laihtua pysyvästi :)

    • Nimetön

      Hei Patrik, tämä viimeinen kommenttisi on mielestäni asian ydin! Ainakin omalla kohdallani. Oltuani laihahko lapsi teini-ikäisenä lihoin lievästi ylipainoiseksi, koska aloin purkaa suruni, teini-iän angstit ja ahdistukset ahmimiseen. Ja kun tähän vielä lisätään älytön perfektionismi voit vain kuvitella mikä kierre siitä lähti käyntiin. Mitä huonompi oloni oli, sitä enemmän söin, mitä enemmän söin ja lihoin sitä enemmän häpesin itseäni ja sitä etten kyennyt kontrolloimaan itseäni. Olin mielestäni aivan hirveä luuseri. Mutta sillä hetkellä se oli minulle ainoa keino käsitellä vaikeita tunteita herkässä iässä erittäin tunnevammaisessa perheessä, jossa ei puhuttu mistään. Etenkään tunteista tai ongelmista. Nyt aikuisena tuo vanha tuttu pakenemiskeino, ahmiminen, aktivoituu aina tasaisin väliajoin (olen normaalipainoinen) ja koen, että totta kai voin vaikuttaa painooni, mutta paino-ongelmat eivät ole pelkästään tahdonvoimasta riippuvia asioita. Pystyn samaistumaan helposti runsaasti ylipainoiseen ihmiseen, joka ei vain kykene olemaan syömättä ja ajattelen, että olen ollut onnekas, koska voisin todella helposti olla samassa tilanteessa. Olen myöskin tehnyt paljon töitä ollakseni onnekas. Kävin terapiassa ratkaistakseni elämätuskaani rakentavammalla tavalla. Se on auttanut paljon myös ahmimisongelmiin, mutta silti koen, että suhteeni ruokaan on ongelmallinen. Lempeys ja itsensä hyväksyminen, ei pakottaminen tai syyllistäminen, ovat kuitenkin mielestäni paljon rakentavampia tapoja ratkaista paino-ongelmat.

    • Luke

      Hei Anonyymi (ja Patrik), tutulta kuulostaa! Minä olin ja olen ahmija ja minun on vaikea tunnistaa nälän ja kylläisyyden tunteita. Lapsuudenkodissani ei puhuttu mistään, ei etenkään tunneasioista. Kiittäminen ja rohkaiseminen oli harvinaista. Olin jo pikkulapsesta pullea, sillä vanhempani olivat ruokailun suhteen ylihuolehtivaisia. Ylihuolehtivuuteen liittyi myös tavanomaisen liikunnan rajoittaminen, sillä he pelkäsivät, että loukkaisin itseni fyysisissä leikeissä. Minusta kasvoi kömpelö ja lihava leikki-ikäinen. Päiväkirjaani kirjoitin himmeällä 11-vuotiaana painoni, se oli 72kg (olen 166 cm). Häpesin koko ruumistani, mutta en osannut tehdä ulkomuodolleni mitään. Kolmekymppisenä painoin liki yhdeksänkymmentä kiloa. Sitten hakeuduin psykoterapiaan muiden ongelmieni takia. Tuli elämänmuutoksia: vaihdoin ammattia, aloin seurustella. Samaan aikaan kun sain välineitä tunteitten tunnistamiseen ja niiden kanssa elämiseen, syöminen helpottui. Laihduin. En enää tarvinnut liki neljääkymmentä kiloa läskiä minun ja muiden ihmisten (etenkin miesten) välillä. Nyt olen yli neljäkymmentä ja ulkoisesti normaalipainoinen. Ruumiinkuvani muistaa kaikki vuosikymmenet, jotka kannoin ylimääräisiä kilojani. Ajoittain tunnen itseni ryhävalaaksi. Edelleen ruoka on minulle ajoittain ongelma. Stressi, väsymys tai ahdistus saa minut helposti syömään yli määräni. En mitenkään olisi voinut toimia toisin. Ruoka ja syöminen oli vastaus "kaikkeen", kun minulla ei ollut muita työkaluja. Välillä tunnen suuttumusta siitä, miten yksioikoisesti esimerkiksi terveysalan ammatilaiset selittävät fyysiset ja psyykkiset sairaudet ylipainolla. Tokihan ylipaino tuo mukanaan fyysisiä ja psyykkisiä ongelmia, mutta se ylipaino itsessään voi olla ihmisen tapa ratkaista jokin vielä isompi ongelma. Eikä ylipaino poista sitä mahdollisuutta, että ihmisellä on jokin painosta riippumaton vamma/sairaus. Kun olin lapsi, kaikki kömpelyyteni ja ryhtivaivani laitettiin ylipainon syyksi. Muutama vuosi sitten normaalipainoisena menin jalkakivuissani lääkärille, ja selvisi, että minulla on lievä kampurajalka ja huomattava raajojen lyhyys. Sain tukipohjalliset ja hoito-ohjeita, joita olisin tarvinnut jo lapsena.

  • Linda

    Annoin kyllä vastauksen. Sillä tarkoitan että annoin elämäntilanteen päästä niin pahaksi ettei minulla enää ollut voimia juuri mihinkään. Painoa tuli 30 kg viidessä vuodessa lisää kun päästin itseni täysin burn-out tilaan eikä ollut voimia muuhun enää kun töissä käymiseen, syömiseen ja nukkumiseen. Onneksi heräsin, pääsin Aslak -kuntoutukseen ja sieltä sain voimia hakea uutta suuntaa elämälleni. Nyt on asiat aika hyvin, painoa lähtenyt vajaa 30 kg, kuntoilen säännöllisesti 4-5 päivänä viikossa ja työpäivät pysyvät kurissa. Yksi opetus oli että elämänmuutokseen tarvitaan tilaa ja ennen kaikkea voimia. Jos elämä on täynnä töitä, stressiä ja väsymystä, ei ole mitään mahdollisuuksia lähteä tekemään elämäntapamuutosta. Joten on monta asiaa mitkä pitää olla kunnossa ennen kun ihminen kykenee lähtemään edes pohtimaan omaa tilannettaan. Näin siis minulla.

    • Patrik BorgKirjoittaja

      Mielenkiintoista. Tarinassasi on kaikki "EI"n ainekset mutta vastasit kyllä. Näinhän se on usein, että kun voimavaroja ei ole niin ei ole painonhallinnan edellytyksiä. Mutta koet siis, että oli oma vikasi ettei "päästit" itsesi burnoutiin ja sinulla ollut voimavaroja? Aika raakaa. Tässä näkyy varmasti tämä masennuksen perusongelma että me syyllistymme jaksamattomuudestamme, emme hyväksy "heikoutta" ja siksi masennumme entistä pahemmin ja pidemmäksi aikaa. Joo varmasti monet heräävät ajoissa burnoutin merkkeihin ja muuttavat kurssia - mutta eiköhän sielläkin ole usein takana näitä elämäntilanne ja taustakysymyksiä jotka erottelee havaitseeko ongelman ja pystyykö muutokseen ennen kuin seinä tulee eteen. Tuolla tarinalla minun vastaukseni sinulle olisi "EI".

  • Nimetön

    Mirri: Tuo ei todellakaan ole totta,etteikö kortisoni voisi lihottaa paljonkin,tai että sairauden takia ei voisi lihota rutkasti.Totisesti voi.Esim.kilpirauhasen vajaatoiminta hoitamattomana lihottaa helposti sen 10-20 kiloa,eikä tarvitse tehdä mitään erilailla. Ihmisillä lähtökohdatkin ovat epäreilut:epäonnisen 100 kiloisen perusaineenvaihdunta voi kuluttaa sen 1400 kaloria kun taas 65 kiloisen sen 1900.Vaikka todellakin sen luulisi olevan toisinpäin.Eli toinen voi syödä reilusti enemmän lihoamatta kuin toinen.Onko tämäkin omaa syytä? Ei lihoamiseen tarvita valtavaa ruuan mättämistä.Riittää se 100 plus kaloria päivittäin niin lihoat vuodessa jo reilusti.Eli pienen banaanin verran liikaa.Ja kyllä geeneilläkin voi tieteellisesti asiaa selittää jonkin verran:esim.toiset eivät havaitse ajoissa syöneensä tarpeeksi kun taas toiset havaitsevat sen hyvissä ajoin.Ketä tästä voi syyttää?!Aivojen välisiä synapseja? Summa summarum,jotkut varmasti lihoavat syömällä hyvinkin epäterveellisesti,mutta joillakin se ei ole niin yksiselitteistä.Vuosien taistelua läskiä vastaan.Joka niksit kokeiltuna.Kun taas toisien ei tarvitse edes miettiä moista.

    • Nimetön

      Erittäin totta. Itse olin laiha lapsi ja laiha parikymppinen kunnes sairastuin kilpirauhasen vajaatoimintaan. Ruokahaluni väheni eli söin paljon vähemmän kuin aikaisemmin ja nimenomaan vähemmän herkkuja, sillä makea suorastaan ällötti. Silti lihoin 20 kg 2 vuodessa. Olin muutoinkin oireinen ja uskomattoman väsynyt. Pahimmillaan töiden jälkeen perjantaina menin sänkyyn lepäämään ja nousin maanantaiaamuna vasta, jotta olisin jaksanut työviikon. Tämä toki osaltaan selittää alhaisen kulutuksen. Kuitenkin valehtelematta päivittäinen ruokavalioni oli osapuilleen tämä: Aamulla PALJON maitokahvia ja esimerkki pari desiä jukurttia. Lounaaksi ehkä taas jukurtti ja vaikka raejuustoa sotkettuna tonnikalaan öljyssä ja PALJON kahvia. Iltapäivällä PALJON kahvia. Iltapalaksi ei usein mitään, sillä vaikka olisi vähän ollutkin nälkä, en monesti jaksanut vaan mennä keittiöön ja syödä. Välillä jaksoin jotain pientä ottaa kuten rieskan. Ja aivan rehellisesti sanottuna lihoin mahtavasti. Jostain tutkimuksesta luin, että yksilöstä riippuen hypotyreoosi voi laskea perusaineenvaihduntaa 10-60 %. Jos miettii toimistotyötä tekevän keskikokoisen/pienen naisen normaalikulutuksen olevan vaikkapa 1300 kcal/vrk niin sairastuessaan hypotyreoosiin hän pahimmillaan kuluttaa enää 520 kcal/vrk. Sitten kun kroppa vetää niin miinukselle, että mitään liikuntaa ei enää pysty harrastamaan niin tuo on suunnilleen se koko vuorokautinen kulutus ja syömällä reilusti alle 1000 kcal/vrk lihoo komeasti! Itsekin tunsin huonommuutta siitä etten jaksa ja siitä että lihon. Rupesin laskemaan kaloreita ja totesin, että minun ei kyllä millään pitäisi lihoa niillä. Menin työterveyslääkärille, joka käski minun liittyä Painonvartijoihin. Kysyin, että minkä tähden, sillä tiedänhän ruokien energiasisällöt ja osaan ne oikein hyvin laskea. Kiusaantunut lääkäri vastasi: "No oppisit sitten systeemin ja miten syödään..." Ilmiselvästi hän siis oletti minun olevan salasyöppö, joka pettää itseään ja muita. Tämä muuten on hyvin tavallista. Jos potilas laihtuu, lääkäri huolestuu helposti sairauden mahdollisuudesta eikä siitä, että potilas söisi vahingossa liian vähän. Lihomisesta sen sijaan epäillään karkeasti aina salasyöpöttelyä tai syömisen osaamattomuutta eikä sairautta, vaikka lihottavia ja turvottavia sairauksiakin on. Jos jotakuta jäi kiinnostamaan miten minun kävi sittemmin, niin lyhyesti näin: Kun 10 vuoden sairastamisen jälkeen sain kilpirauhaslääkityksen ruokahaluni parani. Paino alkoi laskea hitaasti. Kun kuukausien jälkeen sain niin paljon voimia, että jaksoin ruveta tekemään kävelylenkkejä, paino tippui itsekseen 10 kg puolessa vuodessa ja edelleen hitaammin, kunnes normaalipaino oli saavutettu. Sen jälkeen hoikkana on ollut helppo olla paitsi aina toisinaan, jos putoaa vajaalle ja lääkitystarve kasvaa enkä itse huomaa kuin vasta kuukausien kuluttua. Tällöin on painokäyrä heilahtanut melkein pystysuoraan ylöspäin ja taas sen jälkeen menee ainakin vuosi, että on saanut itsensä ennalleen.

  • Reijo L.

    Hyvä kirjoitus ja tarpeellista kokonaisvaltaista näkemystä sulta. Niinkuin itse toteatkin, näkemys on tosin yhdessä kohtaa kirjoitusta deterministinen. Myös kaikkein hankalimpia asioita ja kohtaloita kokeneet voivat onnistua ja onnistuvat - inhimillisesti ottaen toki valitettavan harvoin. Kuten Sanna Talvia blogissani kommentoi, toiveikkuuden ja optimistisuuden syntyminen vastaanotolla on tärkeää. Ilman niitä ei tiedoillakaan varmaan juuri mitään tee. Oman kokemuspiirini pohjalta voin allekirjoittaa linjauksesi.

    • Patrik BorgKirjoittaja

      Juu toki KAIKKI voivat onnistua. Determinismini tulee lähinnä siitä, että tietyllä taustalla tuppaa tulemaan aina sama odotettava lopputulos: - hankala tausta, hyviä ohjeita ei näy = ei painonhallintaa - hankala tausta, saa hyviä ohjeita = hyvin käynee - hyvä tausta, saa huonoja ohjeita = huonosti käynee - hyvä tausta, hyviä ohjeita - painonhallinta on yleensä helppoa Eli painolle voidaan paljonkin kun ohjeet ja kokonaisnäkemys painonhallintaan on kunnossa. Ehkä jos jostain pitäisi väkisin syyttää yksilöitä niin se, että liian helposti syytetään omaa itsekuria eikä lähdetä kokeilemaan jotain muuta jos homma ei toimi. Mutta en mä oikein siitäkään osaa syyttää :)

  • sea

    Minä olen ollut lapsesta asti pyöreä, mutta pitkälle parikymppiseksi lihavuus pysyi hallussa. Sairastuttuani masennukseen homma karkasi kuitenkin käsistä. Jossain vaiheessa huomasin ahmivani ja vuosi myöhemmin minulle diagnoisoitiinkin ahmimishäiriö. Sain myös kahtakin eri masennuslääkettä joiden aikana lihoin, toisen kohdalla "vain" 20kg reilussa vuodessa, toisen kohdalla 30kg kolmessa kuukaudessa. Tämä jälkimmäinen lääke sekoitti kroppani täysin, kadotin kokonaan nälän sekä kylläisyyden tunteen. En huomannut syödä ennen kun kädet tärisi ja taju oli lähteä, mikä johti helposti nopean ruuan syömiseen (söin toki tavallista ruokaa, eineksistä en pidä). Söin, söin ja söin, mutta kylläiseksi en tullut, huomasin olevani täysi vasta kun vatsaan koski. Seuraavan kerran huomasin nälän taas kun kädet tärisi. Koska kärsin myös ahmimisesta saatoin syödä tiettyjä ruokia ihan tolkuttomia määriä. Vaikka kuinka yritin vastustella mielitekoja, ei päähän mahtunut muuta kun ko ruoka, kunnes annoin periksi ja söin sitä. Saatoin jopa viikon vastustella, mutta ääni päässä ei kadonnut hetkeksikään, siinä ei neuvot vartin odottelusta ja vesilasista paljoa naurattanut... Mieliteot eivät välttämättä olleet mitään epäterveellistä, kaali- tai makaroonilaatikkoa en uskaltanut tehdä vuosiin, sillä tiesin niiden laukaisevan ahmimisen jolloin saatoin syödä koko vuuallisen kerralla. Toki jotain epäterveellistäkin mahtui mukaan, mutta kilot tulivat pitkälti perusruualla. Vaikka tämä pahempi lääke lopetettiin kolmen kuukauden jälkeen en vuosikausiin tuntenut kylläisyyttä enkä nälkää. Söin siis pitkään kellon perusteella, mikä sekään ei aina oikein edistä laihtumista. Kilot eivät siis lähteneet vaikka lääkkeet lopetetettiin. Tämän lääkkeen käytöstä on nyt kahdeksan vuotta ja tilanne on edelleen surkea. Nälkä on minulle edelleen omituinen vatsakipu jota ei erota muista vatsakivuista, jos siis vatsaan koskee kokeilen yleensä ensimmäisenä syömistä. Kylläisyydenkin kanssa on niin ja näin, joskus huomaan, joskus en. Epäilen myös ettei aineenvaihduntani ollut ihan kohdallaan noiden lääkkeiden aikana, liekö vieläkään. Vieläkin siis kahdeksan vuotta myöhemmin kannan kymmeniä ylimääräisiä kiloja, plus niitä pariakymmentä mitkä oli jo ennen lääkkeitä. Olen kyllä onnistunut säännöllisellä syömisellä ja VHH-tietoisuudella tiputtamaan 30kg, mutta vieläkin olen normien mukaan noin 40kg ylipainoinen. Itselle kyllä riittäisi jos pääsisin joskus takaisin siihen mistä lähdin ennen lääkkeitä, toivottavasti muillekin... Toivo elää. :) ps. Anteeksi, tuli vähän purkaus. ;)

    • sea

      Kyllä mä taisin sitä Ei:tä klikata. ;D

    • Patrik BorgKirjoittaja

      Et voinut vastata Kyllä :)

  • Jari

    Hieno kirjoitus Patrikilta. Vielä yksi uusi näkökulma: geenitkin taitavat selittää lihomistaipumista ainakin osittain. Ja myöskin sitä, minkälainen neuvo laihduttamiseen toimii parhaiten. Vaikea vastata kysymykseen ehdottomasti kyllä tai ei, mutta näkisin tuon ei-vaihtoehdon kuitenkin lähempänä totuutta.

    • Patrik BorgKirjoittaja

      Aahh.. odottelinkin geenimuistutusta koska jätin sen tietoisesti pois. Mutta kyllä tämä muistutus ansaitsee paikkansa ja minun visioni aiheesta on tässä jutussa: http://www.patrikborg.blogspot.com/2011/09/hukassa-olevat-geenit-ja-ylipaino.html Jarin viimeiseen lauseeseen on helppo yhtyä jos kuitenkin vähän harmaan sävyjä otetaan mukaan.

  • Mirri

    Kyllä ja miksi: kukaan ei pakota tunkemaan sitä ruokaa kurkusta alas aseella uhaten. Genetiikka ei ylipainoa selitä, koska vaikka tiedetään geneejä, jotka ovat yhteydessä ylipainoon, edelleenkään kukaan ei pakota tunkemaan sitä ruokaa kurkusta alas aseella uhaten. Lääkkeillä sitä on turha selittää; kortisoni kerää nestettä kehoon muttei kymmeniä kiloja, jotkut lääkkeet vaikuttavat ruokahaluun, mutta vieläkään kukaan ei pakota tunkemaan sitä ruokaa kurkusta alas aseella uhaten. Ylipaino on siis vain ja ainoastaan siitä kiinni, että ihminen syö liikaa. Miksi hän tekee niin, on ihan toinen tarina, mutta summa summarum: jos olet 50kg ylipainoinen rantavalas, syy löytyy vain ja ainoastaan peilistä.

    • Patrik BorgKirjoittaja

      Paitsi tietämätön niin tyylitön perustelu.

    • Heidi

      Mirri, kilpirauhasen vajaatoiminta. Vaikka söisit 500 kcal vuorokaudessa niin lihot jos tuota sairastat ja varsinkin hoitamatonta vajaatoimintaa. Kokeilisit joskus. Äläkä paasaa tuosta että kukaan ei uhkaa aseella tunkemaan sitä ruokaa kurkusta alas. Ei se jumankekka ole siitä kiinni.

  • Nimetön

    "Esim.kilpirauhasen vajaatoiminta hoitamattomana lihottaa helposti sen 10-20 kiloa,eikä tarvitse tehdä mitään erilailla." Todellakin. Tosin kaksinkertaistaisin tuon painomäärän. Puolessatoista vuodessa 40 kiloa lisää painoa, syynä ainoastaan kilpirauhasen vajaatoiminta. 3-5krt/vko vähintään tunti liikuntaa (tanssia, jumppaa, uintia, jne.) ja ruokailu Painonvartijoiden painonpudotusmäärien mukaan. Paino nousi jatkuvasti. Lihaksista ei merkkiäkään. Puolen kilometrin kävely sai puuskuttamaan, vaikka yleiskunnon olisi kaiken järjen mukaan (pidempään säännöllisesti liikkuneella) olla kohtuullinen. Peruskulutusta ei ole koskaan selvitetty, mutta noin 1000kcal/vrk paino tippui, enemmän syömällä ei. Tässä vaiheessa puhutaankin sitten jo ketoosista ja pahasta aliravitsemuksesta, josta oireet näkyivät jo muutamassa päivässä! Nykyinen lääkitys ja normaalit elämäntavat pitävät painon samassa, mutta tippumaan paino ei kyllä pääse ja yrittämiseen tarvitaan jo aika paljon. Syömishäiriöriskisenä en ole lähtenyt enää leikkimään. Oli pakko vastata EI, koska asia ei ole yksiselitteinen. On helppoa tuomita muut tietämättä, mitä taustalla saattaa olla. Monille paino on herkkä asia eikä asiaa auta se, että yrityksistä huolimatta tuomitaan.

Kirjoita kommentti

Kommentit tarkistetaan ennen julkaisua. En voi antaa kommenteissa henkilökohtaisia hoito-ohjeita – yksilölliseen apuun löydät vastaanoton täältä.

Kirjoittajan kirjautuminen

Lue myös

Haluatko apua käytäntöön?

Näin voin auttaa

Tieteeseen perustuvat ratkaisut yksilöille ja yhteisöille

Tausta
  • Urheiluravitsemuksen asiantuntijat ry:n puheenjohtaja; Suomen Lihavuustutkijat ry:n puheenjohtaja 2014–2020
  • 25 vuotta vastaanottotyötä, mm. Syömishäiriökeskus ja Helsingin Urheilulääkäriasema
  • Kirjoja mm. Laihdu uusin keinoin (Otava 2025)